"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?" kysyi Olav viimein hyvin hiljaa.
Arnvid katsoi käsiinsä.
"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi sanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa päätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen, joko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta."
Olav nyökkäsi.
"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua", hän sanoi tuokion kuluttua, "ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen."
Arnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat kulkea rinnettä alas.
"Nyt tulee aikainen syksy", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia lehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden kasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä valkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat raidan ja horsman siemeniä.
Ilta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät välkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa oleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa vasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi, että ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa, mustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon toisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että Ingunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.
Siitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset langettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän oli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja lujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina pitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi voinut taittaa paljaalla kädellään.
Sinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota joka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti heikosti ja himmeästi.