Nyt he sulkivat arkun ja korjasivat jälkensä. Arnvid kysyi:
"Tahdotko nyt nukkua?"
"En, nuku sinä vain ensin. Ei minua väsytä."
Arnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä äänellä:
"Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tehdä tätä."
"Niin minäkin", vastasi Olav vavahtelevin äänin.
Ei se ollut mikään suuri synti — sitä se ei voinut olla, ajatteli hän. Mutta se oli niin rumaa. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin hän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko ihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan vastenmielistä kuin tämä —.
He valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka kerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa hänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo valjettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:
"Oletteko te molemmat täällä vielä?" Hänen äänensä oli heikko, mutta selvä ja kirkas. "Tule tänne, Olav", hän pyysi.
Molemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen kätensä Olaville ja sanoi: