"Steinfinn teki niin — miten järkevä hän sitten lienee ollut —."
"— ennen kuin pesänjaosta ja sen sellaisesta on tarkasti sovittu. Ymmärräthän sinä, että jos Steinfinn olisi tehnyt sellaisen sopimuksen Audun Ingolfinpojan kanssa, hän olisi antanut jyrkän kiellon, kun minä keväällä puhuin hänelle Ingunnista erään ystäväni puolesta —"
"Mitä hän sanoi?" kysyi Olav henkeään pidättäen.
"Hän ei päättänyt puoleen eikä toiseen, vaan lupasi kuunnella tuota miestä; neuvotellessamme tästä toisesta asiasta me puhuimme uudelleen siitä, miten edullista olisi, jos Ingunn naitettaisiin siihen sukuun. Mutta minä pysyn kyllä kiinni siinä sanassani, Olav, että me sukulaiset tahdomme auttaa sinua solmimaan hyvän naimaliiton."
"Minä en ole pyytänyt sitä; minulle on luvattu Ingunn."
Arnvid keskeytti hänet:
"Steinfinnin viimeisiä sanoja oli, Ivar — hänen kuolinpäivänsä aamuna — että jos hän olisi itse voinut naittaa Ingunnin, hän olisi mieluimmin ottanut Olavin vävykseen.
"Sehän on selvä", sanoi Kolbein nousten paikaltaan ja astuen keskilattialle, "mutta nyt kävi niin, Arnvid, ettei hän voinut. Pitäisihän sinun olla kyllin vanha tietääksesi, ettemme voi työntää luotamme miehiä, jotka parhaiten voivat tukea meitä vaikeuksissamme, vain siksi, että Olav on elänyt täällä uskoen todeksi leikkiä, jota hänen annettiin leikkiä kerran lapsena. Sinä, Arnvid, jouduit vasten mieltäsi morsiusvuoteeseen, — on kumma, että nyt kiirehdit näin työntämään ystävääsi siihen. Olav on varmaan kerran kiittävä meitä siitä, ettemme sallineet hänen ajaa tahtoaan läpi, tätä lapsellista päähänpistoa —"
Näin sanoen hän ja Ivar astuivat suljettavaa vuodetta kohti, missä Steinfinnin ennen oli ollut tapana nukkua; he paneutuivat maata ja sulkivat oven.
Arnvid meni Olavin luo; nuorukainen seisoi siinä, missä oli seisonut, katse maahan luotuna; hänen kasvonsa värähtelivät. Arnvid pyysi häntä kanssaan nukkumaan.