Olav ravisti lumet yltään ja kumartui sisään ovesta: "Mikä Gudmundia vaivasi —?" hän kysyi ja huomasi samassa Arnvidin selän takana tytön, joka itki.
"Ulos siitä senkin inhottava lutka", huusi Arnvid tytölle raivoissaan. Nainen puikahti kumarassa miesten ohi ulos. Arnvid sulki oven hänen jälkeensä.
"Mitä tämä on?" kysyi Olav uudelleen.
"Eipä juuri mitään — sinun mielestäsi luullakseni", sanoi Arnvid kiivaasti. Hän ripusti naulaan pienen kalvolyhdyn, joka oli maassa hänen jalkansa vieressä; Olav näki Arnvidin olevan niin kiihdyksissä, että hän vapisi. "Ei muuta kuin että jokainen äpäräpalvelija tässä talossa uskaltaa jo pilkata minua siitä että — että —. Minä olen sanonut, etten tahdo nähdä naisväkeä tallissa; se ei kelpaa. Gudmund vastasi minulle, että voisin mieluummin vahtia talon aittoja ja sukulaisnaisiani."
Olav kääntyi pois. Tallin pimeydestä kuului hevosten rouskutusta ja liikahtelua pilttuissa. Lähinnä oleva kurotti kaulaansa ovesta ja päristi Olaville; lyhdyn valo kimmelsi eläimen suurissa, tummissa silmissä.
"Kuulitko sinä?" kysyi Arnvid.
Olav kääntyi hevosta kohti eikä vastannut mitään. Tuskissaan hän tunsi punastuvansa.
"Mitä sinä sanot siitä?" tiukkasi Arnvid kiivaasti.
"Mitä minun pitäisi sanoa —", vastasi Olav hiljaa. "Kun minun asiani kääntyi sellaiseksi kuin kääntyi — Kolbeinin vastauksen jälkeen — ei sinua saattane ihmetyttää, että seurasin neuvoasi —."
"Minun — neuvoani!"