"Sitä neuvoa, jonka sinä annoit minulle silloin, kun puhelimme yhdessä metsässä. Sinä sanoit, että kun kaksi alaikäistä on kihlattu toisilleen ja sen ovat tehneet heidän lailliset holhoojansa, ei kellään ole oikeutta erottaa heitä; ja jos he suostuvat vanhempiensa päätökseen, ei tarvita muuta. Sen jälkeen he voivat elää kuten aviopuolisot —."
"Tuota minä en ole koskaan sanonut —!"
"En minä muista, miten se oli sanasta sanaan, mutta niin minä luulin sinun tarkoittavan."
"Tarkoittavan!" kuiskasi Arnvid kuohuksissaan. "Minä en voi uskoa, Olav — minä tarkoitin — minä — minä luulin sinun tietävän —."
"En. Mitä sinä sitten tarkoitit?" kysyi Olav rohkeasti; hän kääntyi kokonaan Arnvidiin päin. Äärimmäisen häpeäntunteen vallassa hän tekeytyi kovaksi, katsoi ystäväänsä uhmaten silmiin kasvot punaisina.
Arnvid Finninpoika loi alas katseensa nuorukaisen edessä, punastuen hänkin. Hän ei voinut sanoa, mitä hän oli luullut. Hänen oli taaskin vaikea uskoa. Hämminki ja häpeä tekivät hänet sanattomaksi. Hän oli antanut läheisen ystävyyden jatkua miehen kanssa, jonka hän uskoi häväisseen hänen sukulaisneitonsa — mutta oli kuin hän vasta nyt olisi ymmärtänyt, miten pahalta se näytti. Hänestä tuntui kuin hän ei tätä ennen olisi tajunnut, mikä siinä oli loukkaavaa ja rumaa — siksi että Olav oli tuntunut hänen mielestään niin läpeensä kunnialliselta; hän ei ollut voinut pitää sitä kunniattomuutena — siksi kun se koski Olavia.
Hän ei uskonut sitä nytkään — ei uskonut, että Olav seisoi tuossa valehtelemassa. Arnvid oli aina pitänyt häntä rehellisimpänä kaikista ihmisistä. Hän koetti uskoa yhä — Olavin sanoihin täytyi voida luottaa. Hän itse oli varmaan tehnyt vääryyttä ystävälleen hautomalla kesäistä epäluuloaan — asian täytyi olla niin. Noiden kahden välillä ei tarvinnut olla mitään sopimatonta, vaikka he olivat olleet kesällä yhdessä öisin —.
"Minä olen aina uskonut sinusta hyvää, Olav", hän sanoi. "Uskonut sinut kunniantuntoiseksi."
"Kuinka sinä siis olisit voinut odottaa", sanoi Olav kiivaasti tuijottaen toista silmiin, "että minä olisin pysynyt hiiskumatta ja antanut Torenpoikain polkea maahan kunniani ja riistää oikeuteni. Minä en tahdo palata kotiini siten, että kuka tahansa uskaltaa sylkäistä jälkeeni ilkkuen minulle siitä, että annoin noiden miesten petkuttaa itseltäni morsiamen, joka oli minulle luvattu. Tiedäthän sinä, että Kolbein ja hänen poikansa pettävät minua — muistatko, mistä minä löysin sormukseni?"
Arnvid nyökkäsi. Pesän jaossa oli Kolbein antanut Olaville takaisin ne arkut, joissa Steinfinn oli säilyttänyt kasvatuspoikansa irtainta omaisuutta. Mutta silloin oli Olavin äidin sinettisormus löytynyt muun tavaran joukosta pujotettuna nauhaan, missä riippui toisiakin sormuksia. Eikä Olav ollut mitenkään voinut sanoa mitään siitä, että kun hän viimeksi oli nähnyt sormuksen, se oli ollut Steinfinnin omien kalleuksien joukossa.