"Ja minun mielestäni tässä on kysymys myös isäni kunniasta", jatkoi Olav yhä kiihtyneenä, "vai olisiko minun muka annettava vieraiden ihmisten osoittaa puuttuvaa kunnioitusta hänen viimeistä tahtoaan ja niitä lupauksia kohtaan, jotka oli annettu hänelle ennen hänen kuolemaansa —! Ja Steinfinn — kuulithan sinäkin, mitä hän sanoi; mutta hän ymmärsi kaiketi, miesparka, ettei hän jaksaisi viedä tahtoaan läpi ja uhmata korskeita veljiään. Olisiko nyt Ingunnin isää ja minun isääni pidettävä niin vähäarvoisina, ettei heidän olisi suotava itse päättää lastensa naimisista —?"
Arnvid jäi miettimään pitkäksi aikaa.
"Sinä et nyt kuitenkaan saa — mennä hänen luokseen aitan parvelle, Olav, aivan kuin — et saa mennä tapaamaan häntä salaa, niin että koko talonväki huomaa sen. Herra nähköön, minun ei olisi pitänyt olla puhumatta tästä näin kauan — mutta minusta oli niin vaikea tehdä sitä. Et sinä ole pelännyt osoittaa puuttuvaa kunnioitusta minua kohtaan, Olav."
Olav ei vastannut — ja Arnvidista tuntui pahalta, kun hän katsoi häneen. Arnvid sanoi:
"Minä tarkoitin, Olav, että koska teidän välinne nyt ovat sellaiset, saat sinä itse ottaa talon asiat käsiisi."
Olav nosti katseensa epävarmasti, kysyvästi.
"Anna tiedoksi kartanon väelle, ettet sinä aio väistyä uusien naittajien tieltä, vaan että olet päättänyt pitää kiinni Steinfinnin ja isäsi välisestä sopimuksesta ja ottaa vaimosi luoksesi. Nouse isännän sänkyyn Ingunnin kanssa ja sano, että sinä nyt mielestäsi olet lähin mies hoitamaan Hallvardin ja Jonin asioita niin kauan kuin Ingunnin kanssa olette täällä pohjoisessa."
Olav puri huultaan, ja hänen poskiaan kuumotti. Arnvidin neuvo houkutteli häntä sanomattomasti. Se olisi ollut suorin tie päästä kaikista näistä salaisista öisistä retkistä, jotka saattoivat hänet halveksimaan itseään ja masensivat hänen mieltään. Olisi tuntunut hyvältä tarttua Ingunnin käteen ja taluttaa hänet rohkeasti rinnalleen emännän sijalle ja Steinfinnin ja Ingebjørgin jättämään vuoteeseen. Hölpöttäkööt siitä asiasta kaikki ne talon ihmiset, jotka nyt naureskelivat ja supisivat hänen selkänsä takana — kun eivät vielä oikein uskaltaneet tehdä sitä hänen silmiensä edessä.
Mutta sitten hän menetti rohkeutensa ajatellessaan asiaa tarkemmin. Hän pelkäsi heidän virnistystään, noita pieniä, rumia sanoja. Siinä he olivat mestareita — koko tämän seudun kansa. Heillä oli varalla mitä viattomin ilme, niin ettei heihin päässyt käsiksi eikä voinut puolustautua, kun he päästivät huuliltaan jonkun peitetyn sanan, jossa oli pistävä kärki. Usein heidän ilkeytensä oli niin taitavasti salattu, että saattoi kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi, mille miehet hymyilivät, kun puhuja vaikeni, näytti välinpitämättömältä tai nousi paikaltaan —. Tietämättään hän oli koko täälläolonsa aikana pyrkinyt esiintymään niin, ettei hän antaisi heille aihetta tuollaiseen hauskuuteen. Tähän asti se oli onnistunut jossain määrin — hän tiesi itsekin talon miesten pitävän hänestä, ja häntä pidettiin arvossa kuten miestä, joka on harvapuheinen, mutta josta tiedetään, ettei hän ole tyhmä: sellaisia ruvetaan helposti pitämään viisaampina kuin he ovat. Vielä ei kukaan ollut rohjennut hiiskua sanaakaan siitä, mitä kaikki tiesivät hänestä ja Ingunnista — hänen itsensä kuullen.
Mutta häntä ahdisti ajatus, että sittenkös syntyisi nauru ja leikinlasku, jos hän itse ilmaisisi asian ja asettuisi isännän paikalle täällä, missä häntä kuluvaan vuoteen asti oli pidetty pelkkänä pikkupoikana. Olav oli huomaamattaan alkanut katsella itseään ja asemaansa Steinfinnin talossa toisin silmin kuin ennen — hän ei enää pitänyt Frettasteiniä kotinaan, missä hän oli ollut pojan asemassa. Saadessaan kuulla noita näykkiviä sanoja, huomatessaan, etteivät Ingunnin sukulaiset antaneet hänelle mitään arvoa, tuntiessaan omantunnon tuskaa ja häpeää kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt salassa, hän oli alkanut pitää itseään alempipaikkaisena kuin ennen.