Ja sitten hän oli niin nuori — kaikki muut talon miehet olivat paljon vanhempia. Hän oli tottunut siihen, etteivät he pitäneet häntä ja Ingunnia täysikasvuisina. Ja häntä kainostutti ajatus, että hänen pitäisi tunnustaa elävänsä yhdessä naisen kanssa — kun kukaan ikämiehistä ei ollut vielä ottanut häntä isäntien joukkoon. Eikä se ilman sitä hänen mielestään ollut oikein.
Hän sanoi nyt:
"Ei se ole hyvä neuvo, Arnvid. Luuletko sinä, että yksikään kartanon miehistä tai naisista tottelisi minua, jos yrittäisin käskeä. Mitä luulisit Grimin, Josepin tai Gudmundin sanovan? — Vai luuletko, että Dalia antaisi hyvällä avaimet Ingunnille?"
"Ingunn saisi kai tyytyä huntuun", Arnvid naurahti, "siihen asti, kun sinä voit antaa hänelle Hestvikenin avaimet."
"Ei, Arnvid. Kolbeinia pelkää joka sorkka tässä talossa — sinä neuvot mahdottomia."
"Sitten minä en tiedä muuta kuin yhden keinon — ja se minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle aikoja sitten, herra paratkoon. Lähde Hamariin ja jätä asia piispan käsiin."
"Torfinn-piispanko? Pelkäänpä, että minun on turha toivoa armoa häneltä", sanoi Olav hitaasti.
"Voit toivoa oikeutta", vastasi Arnvid. "Tässä asiassa voi Pyhä Kirkko yksin tuomita. Te ette voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa kuin toistenne —"
"Mutta entä jos pyhä isä vaatii, että meidän on ruvettava munkiksi ja nunnaksi, mentävä luostariin syntiämme sovittamaan —."
"Hän on kyllä vaativa sinua suorittamaan sakkoja kirkolle siitä, että menit morsiamesi viereen ilman kuulutusta ja häitä. Mutta jos voit esittää todistuksia siitä, että kihlaus on laillinen — ja sen me luullakseni kyllä voimme — on hän vaativa Torenpoikia tyytymään kunniallisiin sovintorahoihin —."