"Niin", keskeytti Olav, "jos Torfinn-herran vaatimuksesta on mitään apua. Hamarin piispojen on ennenkin täytynyt alistua Steinfinninpoikien tahtoon."
"Niin — omaisuusasioissa ja sellaisissa. Mutta eivät he ole sentään niin jumalattomia, että uskaltaisivat väittää kellään muulla kuin kirkon oppi-isillä olevan oikeutta päättää tässä asiassa — siitä, onko avioliitto laillinen vai ei."
"Niinköhän? Ehei, silloin minä mieluummin otan Ingunnin mukaani ja lähden etelään omille mailleni."
"Se ei ole tapahtuva niin kauan kuin minä pystyn käyttämään asetta. Vai luuletko sinä, piru vieköön — vaikka olenkin ollut kauan toimettomana — että minä istuisin täällä silmät kiinni sillä aikaa, kun sinä varastat minun huostaani uskotun sukulaisneidon —." Hän näki Olavin aikovan karata pystyyn. "Ole rauhassa", sanoi hän lyhyesti, "minä tiedän, ettet sinä pelkää minua. Enkä minäkään pelkää sinua. Mutta luulin, että olimme ystäviä. Ja jos sinusta itsestäsi tuntuu, ettet ole menetellyt aivan uskollisen ystävän tavoin, niin tee nyt kuten sanon, koeta saattaa tämä asia loppuun kaikella kunnialla."
"Minä lähden itse sinun kanssasi piispan luo", sanoi hän nähdessään toisen yhä empivän.
"En tee sitä mielelläni", sanoi Olav huoahtaen.
"Onko sinulle mieluisempaa", ahdisti Arnvid kiivaasti, "että täällä juorutaan ja levitetään juoruja ympäri pitäjää sinusta ja minusta ja Ingunnista. Etkö sinä näe, miten naiset suhkavat ja sopottavat hänen selkänsä takana, missä hän liikkuukin — vilkuillen häneen salaa; he tahtovat tietysti katsoa, astuuko hän raskaammin kuin ennen —"
"Siitä ei ole pelkoa", mutisi Olav vihaisesti, "sanoo Ingunn —". Hän oli jälleen tullut tummanpunaiseksi. "Ingunnin täytyy lähteä mukaan", jatkoi hän sitten miettivästi. "Muuten on itse Torfinn-piispan vaikea saada häntä Kolbeinin käsistä."
"Niin, minä otan Toran ja Ingunnin mukaan. Kuinka sinä voit ajatella, että minä saattaisin jättää hänet tästälähin Kolbeinin huostaan —."
"Olkoon sitten niin", vastasi Olav tuijottaen synkästi eteensä.