Mutta palatessaan piispankartanoon hän kohtasi nuoren papin, joka sanoi, että heidät oli määrätty contubernaleiksi. Olav ymmärsi sen tarkoittavan sitä, että hänet oli määrätty nukkumaan siinä huoneessa, missä pappi asui. Pappi oli pitkä, tuiki laiha kuikkana, hänellä oli iso, luiseva hevosenpää ja häntä kutsuttiin Asbjørn Allfeitiksi. Tämä käski nyt erään miehen ottaa huostaansa Olavin hevosen ja vei itse nuorukaisen siihen parveen, missä hänen makuupaikkansa oli. Sitten hän sanoi menevänsä alas laivarantaan; sinne oli aamulla tullut lastilaiva Gudbrandinlaaksosta — ehkäpä Olavia huvittaisi lähteä katsomaan. Olav sanoi lähtevänsä mielellään.
Hestviken oli vilkas merenkulkupaikka, sen Olav tiesi — mutta kukaan ei olisi voinut olla vähemmän perillä laivoista ja veneistä kuin hän; niin oudosti saattoi sattua. Hän piti sekä silmänsä että korvansa auki astuttuaan alukseen, rohkenipa tiedustaakin yhtä ja toista. Hän auttoi miehiä lastin purkamisessa — oli sekin hauskempaa kuin seisoskella tyhjin toimin. Suurin osa lastia oli suola-, silli- ja taimentynnyreitä, mutta toisissa tynnyreissä oli myös vuotia, metsäeläinten nahkoja, voita Ja talia. Papin laskiessa lastia auttoi Olav lyömällä merkkejä lautaan; hän oli tottunut siihen Frettasteinissä, sillä hän oli usein ollut Grimin apuna siinä toimituksessa; ukko ei enää ollut aivan tarkka laskuissaan.
Hän pysyi koko päivän Asbjørnin seurassa — lähti hänen kerallaan kirkkoon kuorirukoukseen ja sitten illalliselle, jonka Olav sai nauttia piispanväen pöydässä. Ja noustessaan illalla parveen Asbjørnin ja erään toisen nuoren papin kanssa hän tunsi olonsa jo aika lailla paremmaksi. Hän ei enää ollut yhtä outo kuin alussa, ja täällä oli paljon uutta nähtävää. — Arnvid ei ollut palannut vielä.
Mutta yöllä Olav heräsi ja jäi miettimään kaikkea, mitä hän oli kuullut
Torfinn-piispasta. Hän pelkäsi tätä sittenkin.
Muun muassa hän kuului sanoneen niin, että ennemmin sai kymmenen miestä menettää henkensä kuin yksi neito tulla raiskatuksi. Oli olemassa muuan asia, mistä oli pidetty paljon ääntä vuosi sitten. Erään rikkaan miehen poika Alvheimista oli iskenyt silmänsä köyhään talonpoikaistyttöön; kun hän ei saanut tätä vietellyksi lupauksilla eikä lahjoilla, hän yhdytti tytön eräänä iltana keväällä tämän kyntäessä pellolla ja yritti nyt ottaa hänet väkisin. Tytön isä puuhaili metsässä aitaa korjaamassa. Hän oli vanha ja raihnas, mutta kuullessaan tyttären huutavan, hän tempaa kirveensä ja alkaa kiivetä rinnettä; ja hän halkaisee miehen kallon. Ilkityöntekijän asia sai raueta; vainajan sukulaisten oli tyytyminen siihen. Mutta kuten hyvin saattoi arvata, tahtoivat nämä nyt saada surmamiehen lähtemään seudulta. Ensin he koettivat lahjoa hänet muuttamaan muuanne, mutta kun mies ei suostunut siihen, he alkoivat ahdistaa häntä uhkauksin ja ilkitöin. Mutta silloin oli Torfinn-piispa ottanut turviinsa köyhän talonpojan lapsineen.
Ja entä Tronstadin mies, joka oli löydetty murhattuna halkometsään. Miehen leski ja lapset vetivät käräjiin kartanon toisen torpparin murhasta epäiltynä. Tämän täytyi paeta pelastaakseen henkensä, ja hänen vaimonsa ja alaikäiset lapsensa saivat kärsiä loputonta puutetta ja pahoinpitelyä murhatun sukulaisten taholta. Silloin tapahtui sellaista, että kuolleen miehen oma serkku tunnusti tehneensä murhan — heille oli tullut riita perinnöstä. Mutta Torfinn-piispa kuului pakottaneen hänet tunnustamaan kansan edessä sen, mitä hän oli tunnustanut piispalle ripissä, sekä sanoneen, ettei yksikään pappi voinut päästää häntä synnistä, ennen kuin hän oli osoittanut katumusta ja päästänyt viattomat vainosta.
Arnvid sanoi, että köyhiä ja murheellisia kohteli tämä piispa mitä hellimmin ja kehoitti näitä kääntymään hänen puoleensa kuin rakkaan isän puoleen. Mutta hän ei taivuttanut niskaansa hituakaan korskeiden ja kovasydämisten ihmisten edessä, olivatpa nämä mahtavia miehiä tai pikkueläjiä, pappeja tai maallikoita. Hän ei tuominnut kenenkään syntejä — mutta jokaisen, joka osoitti katumusta ja mielenparannusta, hän otti avosylin vastaan, ojentaen, lohduttaen ja suojellen.
Kaikki tuo oli kaunista, oli Olav ajatellut — ja monet herra Torfinnistä kuullut puheet miellyttivät häntä suuresti — tuon Trøndelagenin munkin täytyi olla peloton mies ja sellainen mies, joka tiesi mitä tahtoi. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa viemään omaa asiaansa piispan tuomiolle. Ja kun Arnvid tiesi kertoa piispan kohtelevan kaikkia samalla tavalla, se tuntui Olavista jo menevän liian pitkälle — kyllä hänen mielestään sentään oli vähän eroa sillä, oliko joku pikkutalollinen tappanut naapurinsa jonkin riita jupakan tähden vai kostiko Steinfinn Mattiakselle. Hän ei puolestaan ainakaan pitäisi siitä, jos joku arvelisi hänen kääntyneen piispan puoleen ja hakeneen tämän suojelusta Steinfinnin sukua vastaan siksi — niin, siksi, että hän muka olisi vähempiarvoinen kuin nämä. Ja kaiken lisäksi Torfinn-piispa oli ankara puhdastapaisuuden mies —. Hän saattoi väittää kaikkia muita vastaan, että se, mitä oli ollut hänen ja Ingunnin välillä kesästä alkaen, oli tavallaan vuodeyhteyttä. Mutta hän ei tuntenut itse niin —.
Seuraavana aamuna hän istui jälleen pienessä holvituvassa odottamassa. Sillä oli holvituvan nimi siitä syystä, että vieressä oli toinen isompi, asiatupa. Näiden välillä ei ollut ovea; koko tämän kivitalon huoneissa oli vain yksi ovi, joka johti sisäpihaan.
Olav oli istunut siinä hetken aikaa, kun nuori, pienikasvuinen, harmaan ja valkoisen kirjavaan munkkikaapuun verhoutunut mies astui sisään; hänen pukunsa oli hiukan erilainen kuin saarnaveljien. Munkki sulki oven takanaan ja astui joutuisasti Olavia kohti — ja nuorukainen ponnahti kiireesti paikaltaan ja taivutti toisen polvensa; hän tunsi selvästi, että tämän täytyi olla Torfinn-herra. Piispan ojentaessa esiin kätensä suuteli Olav nöyrästi sormuksen isoa kantakiveä.