"Tervetuloa tänne, Olav Auduninpoika! Ikävä, etten ollut kotona eilen sinun tullessasi — mutta toivon talonväkeni kestinneen vieraitamme hyvin."
Ei hän ollut sittenkään aivan nuori, Olav huomasi sen nyt — ohut hiusseppel välkkyi hänen päässään kuin hopea, ja hänen kasvonsa olivat kapeat, uurteiset ja väriltään melkein yhtä harmaat kuin kaapu. Mutta hän oli solakka ja ihmeellisen notkea kaikissa liikkeissään — vaikka oli tuskin Olavin mittainen. Oli mahdotonta arvata hänen ikäänsä — hän hymyili, eikä hän silloin näyttänyt vanhalta; hänen suuret, kellanharmaat silmänsä loistivat, mutta kalpean, kapeahuulisen suun ympärillä väikkyi hymy vain heikkona varjona.
Olav mutisi jotakin kiitokseksi ja jäi seisomaan hämillään — tuo ankara piispa oli kokonaan toisen näköinen kuin hän oli kuvitellut. Hän muisti hämärästi nähneensä edellisen piispan — hän oli täyttänyt koko huoneen äänellään ja ruhollaan. Olav tunsi, että tämäkin täytti huoneen, vaikka oli hento ja hopeahapsinen — mutta täytti sen toisella tavalla. Torfinn-herran istuutuessa ja pyytäessä Olavia istumaan viereensä tämä vetäytyi arasti penkille vähän matkan päähän.
"Taitaa käydä niin, että sinun täytyy jäädä tänne osaksi talvea", sanoi Torfinn-piispa. "Sinä kuulut olevan rannikkolainen ja kaikki sukulaisesi paitsi Soleyarin sveitsiläiset asuvat kaukana täältä. Vie aikaa, ennen kuin voimme saada tiedon heidän kannastaan tässä asiassa. Tiedätkö, ovatko he luovuttaneet sinun holhouksesi laillisella tavalla?"
"Isäni teki sen, herra — ja kaiketi hänellä oli oikeus siihen?"
"Oli kyllä. Mutta lieneehän hän toki puhunut siitä sukulaisillesi ja nämä sitten suostuneet siihen, että Steinfinn saisi holhousrahat heidän sijastaan?"
Olav jäi äänettömäksi. Asia ei näyttänyt olevan aivan selvä — johan hän oli aavistellut sitä jonkin aikaa. Mitään holhousrahaa Steinfinn ei koskaan ollut nauttinut hänen isänsä pesästä — ei ainakaan hänen tietääksensä.
"Minä en tiedä mitään siitä — tunnen niin huonosti lakia; kukaan ei ole opettanut minua", hän sanoi alakuloisesti.
"Kyllä minä sen arvaan. Mutta meidän täytyy saada selvä tästä holhousasiasta, Olav — ensiksi sinun osuudestasi murhapolttoretkeen — siitä, olitko sinä mukana Steinfinnin sukulaisena vaiko hänen palkollisenaan. Kolbein ja hänen miehensä ovat hankkineet itselleen turvaluvan, mutta sinä et kuulu heihin. Minä puhun tästä kuninkaan voudille, joten voit asua huoleti kaupungissa. Mutta entä nuo Steinfinnin sanat, jotka hän lausui vähää ennen kuolemaansa — että hän olisi toivonut sinun ja tyttärensä naimaliittoa, kuten Arnvid väittää. Mahtoiko hän olla sinun holhoojasi silloin, vai kuuluiko holhous sinun sukulaisillesi, kuten se kuuluu nyt.
"Arvelin olevani täysi-ikäinen", sanoi Olav punastuen, "koska kerran Ingunn oli kihlattu minulle lain määräämällä tavalla ja koska olin pitänyt häntä vaimonani".