Hän kohotti kätensä ja siunasi nuorukaista. Ehdittyään ovelle
Torfinn-herra kääntyi ja sanoi naurahtaen:
"Unohdin erään seikan — kiittää sinua avusta. Asbjørn eli Asbjørn Allfeit, joksi häntä kutsutaan, kertoi sinun jo ryhtyneen hyödyttämään taloa. Kiitos siitä."
* * * * *
Vasta illalla, kun Olav jo oli vuoteessa, hänen mieltään viilsi pistävänä ajatus, ettei hän ollut puhunut täyttä totta Torfinn-piispalle Ingunnista ja itsestään. Mutta hän ei tahtonut juuri nyt muistella viime kesää ja syksyä, aitassa vietettyjä öitä ja kaikkea tuota.
Hän viihtyi piispankartanossa, viihtyi päivä päivältä paremmin pelkkien miesten parissa, jotka kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja joilla kullakin oli oma vakituinen toimensa määrätunnilleen.
Olav seurasi Asbjørn Allfeitin kintereillä joka paikkaan. Heitä oli neljä miestä siinä ylishuoneessa, missä Olav ja Arnvid nukkuivat; neljäntenä oli muuan nuori pappi, joka oli ollut Arnvidin lukutovereita. Asbjørn oli hyvän joukon heitä toisia vanhempi — noin kolmissakymmenissä. Arnvid kävi kirkossa rukoushetkinä muiden pappien kanssa, ja hän toi kerallaan kirjan, joka oli ollut hänen oppikirjansa kouluvuosina, ja hän istui ja luki siitä huvikseen aamulevon aikana. Hän istui sängyn laidalla lukien ääneen ensimmäisiä kappaleita: De arte grammatica og Nominale. Olav makasi pitkänään kuunnellen: ihmeellistä, miten paljon erilaisia nimiä nuo roomalaiset tarvitsivat yhdelle ainoalle sanalle, esimerkiksi sellaiselle kuin järvi. Kirjan lopussa oli pari liitettä, joihin sopi harjoittaa kirjoitusta. Arnvid mukaili huvikseen vanhoja merkkejä, kirjaimia ja mietelauseita, mutta kädet pyrkivät kohmettumaan kylmässä huoneessa, eikä kirjoittaminen sujunut enää niin taitavastikaan kuin ennen lapsuudessa. Eräänä päivänä hän sentään raapusti kokoon seuraavat sanat:
Est male scriptura quia penna non fuit dura. [On paha kirjoittaa, kun kynä ei ole jäykkä.]
Hänen laskettuaan kirjan kädestään ja mentyään ulos Asbjørn otti sen käteensä ja piirsi reunustaan:
Penna non valet dixit ille qui scribere nescit. [Kynä ei juokse, kun ei järki juokse.]
Olav hymyili hiljaa saadessaan tietää, mitä se merkitsi.