Asbjørn Allfeit luki messunsa aikaisin aamulla, ja Olav lähti useimmiten hänen mukanaan kirkkoon; arkipäivinä hän ei kovin usein tullut käyneeksi siellä. Asbjørn-pappi oli suurimmaksi osaksi vapaa alttaripalveluksesta; hän luki määrärukoukset kirjastaan siellä, missä hän kulloinkin liikkui toimissaan. Hänellä oli huolenaan piispankartanon tulot ja menot, hän otti vastaan kymmenykset ja verot ja puhui ihmisten kanssa. Pappi opetti Olavia tarkastamaan tavaroita ja arvioimaan niiden laatua, neuvoi, miten mikin laji saatiin parhaiten sijoitetuksi ja säilytetyksi, selitti hänelle kauppakaarta ja kymmenyslakia ja opetti häntä käyttämään laskulautaa. Mjøsen ei ollut vielä mennyt jäähän, vaan ihmiset kulkivat soutaen ja purjehtien kaupunkiin. Asbjørn otti useamman kerran Olavin mukanansa pienille retkille. Hän osti myös kaksi solkea Olavilta, ja nyt oli tuolla nuorella pojalla selvää rahaa vyössä — ensi kerran elämässään.
Näin hän ei juuri nähnyt Ingunnia. Hän piti piispalle antamansa sanan, ei koettanut tavata tyttöä muuta kuin kirkossa, ja sinne Ingunn ilmestyi tavallisesti vasta myöhempiin messuihin, Olavin käydessä mieluimmin jo ensimmäisessä. Arnvid kävi usein siinä talossa, missä Steinfinnin-tyttäret asuivat. Häneltä Olav sai kuulla Magnhild-rouvan olleen yrmeän veljensä tyttärelle — hän oli nuhdellut tätä siitä, että tämä oli antanut vietellä itsensä, ja Ingunn oli vastannut vihaisesti takaisin. Torfinn-herra oli ollut hyvin ystävällinen puhuessaan Ingunnin ja Toran kanssa — ja oli oikein kutsuttanut nämä luokseen kerran. Mutta Olav ei sattunut olemaan kotona neitojen käydessä piispankartanossa — hän oli sinä päivänä lähtenyt Asbjørnin mukana Helgeøenille, jonne tällä oli asiaa.
Eivätkä he voineet liioin puhua keskenään niinäkään kertoina, jolloin he tapasivat kirkon luona ja jolloin Olav saattoi Ingunnia jumalanpalveluksen jälkeen lyhyen taipaleen alas Klosskirkon luo. Mutta näin oli hänen mielestään paras. Tosin hän joskus muisti, miltä tuntui pitää Ingunnia sylissään — Ingunn oli hento ja pehmeä, lämmin ja hellä. Mutta hän karkotti luotaan tuon ajatuksen — nyt ei ollut aikaa sellaiseen. Vielä he ehtisivät elää yhdessä ikänsä kaiken rakkaina, hellinä ystävyksinä. Hän oli varma siitä, että Torfinn-piispa auttaisi häntä saamaan oikean asian läpi.
Oli myös totta, että häntä aivan kuin vaivasi ajatella menneiden kuukausien elämää. Se tuntui näin perästäpäin niin kumman epätodelliselta, jopa miltei luonnottomalta. Yöt aitan parvessa kaksin Ingunnin kanssa pilkkopimeässä; elää ja tuntea valtoimesti kaikilla aisteillaan paitsi näöllään, niin täydellisessä pimeydessä, että se oli samaa kuin sokeus. Päivät läpeensä sitten torkuksissa ja haluttomana — jännityksen velloessa kuin maininki tyhjässä päässä odotellessa sitä, mikä saattoi olla edessä. Jossakin mielen pohjalla tuntui ainaista rauhattomuutta — ja vaikkei hän aina edes tiennyt, mikä siellä taas oli alkanut jäytää hänen omaatuntoaan, hän tiesi jonkin olevan hullusti ja muistuttavan jatkuvasti olemassaolostaan. Silloinkin, kun hän oli kahden Ingunnin kanssa, ei hän voinut unohtaa kokonaan, että jotain oli epäkunnossa. Ja silloin häntä harmitti hiukan, ettei Ingunn näyttänyt tuntevan pienintäkään pelkoa tai epäilystä, ja häntä kyllästytti se, että tämä aina olisi vaatinut häntä olemaan iloinen ja vallaton ja halaamistuulella.
Eikä Olav surrut vähääkään, että hänen oli pakko elää jonkin aikaa semmoista elämää, missä ei ollut sijaa naisille eikä salaiselle rakkaudelle.
Itse piispaa hän näki hyvin harvoin. Sikäli kuin virka salli tämä eli sen munkkikunnan sääntöjen mukaan, mihin hän oli liittynyt nuoruudessaan. Hänen makuuhuoneensa oli asiatuvan yläpuolella ja siellä hän työskenteli, luki rukouksensa ja nautti useimmat veronsa. Tästä huoneesta veivät portaat alas kappeliin, missä piispa toimitti messun aamuisin, ja parvensolasta, joka kulki kivitalon toisen kerroksen tasalla, johti katettu silta erääseen Kristuksenkirkon komeroon.
Piispankartanossa oli monta, jotka eivät pitäneet siitä, että olivat saaneet kuivettuneen munkin herrakseen: edellinen Gilbert-piispa oli elänyt kuin ruhtinas ja oli kuitenkin samalla ollut hurskas pappi sekä harras ja pystyvä oppi-isä. Asbjørn-pappi sanoi pitävänsä paljon tästäkin piispasta, mutta vielä enemmän hän oli pitänyt entisestä: Gilbert-piispa oli ollut hyväntuulinen mies, tarinankertoja ja rohkea ratsastaja ja metsämies.
Olav tuumi mielessään, ettei kukaan voinut istua uljaammin ja vapaammin satulassa kuin Torfinn-herra. Ja elettiinhän täällä joka suhteessa kuin päällikön talossa, vaikka piispa itse eli hyvin ankarasti — jokaista taloon tullutta vierasta kestittiin ylenpalttisesti; joka palvelija sai kaljaa arkipäivinä ja simaa pyhinä. Piispan vieraspöydässä nähtiin viiniä, ja milloin Torfinn-herra söi vieraittensa parissa ja tahtoi osoittaa erikoista kunnioitusta, hän kannatti eteensä suuren hopeahaarikan. Koko aterian ajan täytyi juomanlaskijan seisoa hänen istuimensa lähellä ja täyttää haarikka aina, kun piispa antoi merkin. Olavin mielestä näytti kauniilta, kun Torfinn-herra tarttui haarikkaan, kääntyi herttaisesti kumartaen sen puoleen, jolle hän aikoi ojentaa haarikan, ja antoi sitten kantaa sen kunniavieraalle.
Sinä iltana, jolloin Tore Bring Vikistä oli siellä, tuli Olavin vuoro juoda Torfinn-piispan perästä — ilta-aterian jälkeen tämä kutsutti hänet luokseen piispantuolin viereen. Torfinn-herra nosti haarikan huulilleen ja ojensi sen Olaville; se tuntui jäiseltä, ja viini näytti melkein vaaleanvihreältä kirkkaan hopeatuopin pohjalla. Se oli kirpelöivää ja hapanta ja pisteli sisuksia, mutta maistui sentään hyvältä; se oli raikasta, oikeata miesten juomaa ja synnytti perästäpäin oudon juhlallisen lämmön ruumiissa. Hän pudisti päätään Torfinn-piispan sanoessa hymyillen: "Sinä taidat pitää enemmän simasta, Olav?" Sitten piispa kysyi, mitä Olav oli pitänyt sen päivän jumalanpalveluksesta — oli ollut juhlamessu kulkueineen aamulla; ja sitten hän pyysi taas Olavia maistamaan sanoen: "Oletko iloinen nyt? Luulenpa, että voimme olla tyytyväiset Torelta kuulemiimme uutisiin."
Magnhild-rouva sen sijaan oli vastannut vältellen eikä hän ollut ilmaissut selvää kantaansa sen suhteen mitä oli tapahtunut noilla käräjillä Olavin lapsuudessa. Hän luuli veljensä ajatelleen naimista Olav Auduninpojan ja jonkun hänen tyttärensä kesken — ainakin yhteen aikaan — mutta ei ollut tiennyt asiaa päätetyksi. Tore Vik sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, että Steinfinn ja Audun olivat solmineet naimakaupan sinä iltana. He olivat vahvistaneet sen kädenlyönnillä, ja Tore itse oli erottanut heidän kätensä; hän mainitsi myös kolme, neljä muuta miestä, jotka olivat olleet todistajina liiton solmiamistilaisuudessa ja jotka hänen tietääkseen vielä elivät. Pesänjaosta tehtyä sopimusta hän ei tuntenut, mutta oli kuullut miesten puhuvan siitä kerran ja muisti vielä, ettei Audun Ingolfinpoika ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan tinkimisestä; ja Steinfinn määräsi suuret myötäjäiset tyttärelleen. Minun pojastani tulee vielä paljon rikkaampi, Steinfinn, oli Audun sanonut.