Nyt seurasi parempi aika ja päivät olivat kauniita. Itse ukko Bredinkin, noiden kolmen ystävällisen tytön luuvaloinen isä, joka yleensä aina oli näkymättömissä, kömpi ulos verannalle, ja istuen tuntikausia, partainen leuka kepinnuppiin painuneena, katseli unisin silmin pihamaalle.
Lydia Srömbom oli lyöttäytynyt hellään ystävyyssuhteeseen Gerdan kanssa, vaan hän saapui Hammarbon huvilaan aina kaikkein mieluummin silloin, kun sen nuorella vuokraajallakin oli aikaa istua mukana seurassa. Nelinappiset hansikkaat olivat hävinneet ja hänen päälleen oli ilmestynyt yksinkertainen pumpulileninki. Leskirouva pastorska seurasi myös joskus mukana ja esiintyi hyvin ystävällisenä. Välisti jutteli hän Hammarille kerrassaan tutunomaisesta.
— On oikein merkillistä, herra Hammar, että minun Lydiani, joka, sen uskallan sanoa, on hienosti sivistynyt tyttö, sekä, senkin rohkenen väittää, suuressakin maailmassa sangen huomattu, viihtyy niin tavattoman hyvin täällä Durmanin siirtolassa. Viimeksi eilen hän virkkoi: "Tietääpäs mamma, minä voisin olla täällä vaikka koko ikäni."
— Onko se todellakin mahdollista?
— Minä vakuutan, herra Hammar.
— Vaan sehän olisi ihan ajanhukkaa.
— Niinpä tietenkin, ja sitä minäkin hänelle sanoin: "Rakas lapseni", minä sanoin, "sehän on aivan mahdotonta muuten kun sinulla olisi täällä joku elämäntehtävä". — "Niin mamma", sanoi Lydia, "olisipa se elämäntehtävä kuinka vähäinen tahansa". Eikö se ole todellakin ihmeellistä, herra Hammar, — ja niin sivistynyt tyttö kuin hän on!
— Se on kerrassaan käsittämätöntä.
— Eikö neiti Lydia ole menett … hm … jättänyt paikkaansa, joten hän ei tiedä, mitä hän nyt ryhtyisi tekemään? huomautti tuo parantumaton Emma Bredin.
Pastorskan kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän vavahti hermostuneesti ja kietoi vaipan paremmin ympärilleen, kuten hän teki aina silloin kun hän tahtoi osoittaa arvokkuutta.