Oli melkein kiusallista nähdä aikamiestä niin rauhallisena, kylmänä ja elämäänsä tyytyväisenä.
Hammar parka, toista liikkui hänen sisimmässään. Hänen äskeinen sisunpurkauksensa oli juuri johtunut siitä, että hän pelkäsi noiden toisten arvaavan hänen salaiset ajatuksensa, ja siksi täytyi Gerdan saada se käsitys, ettei hän ollut mikään huokaileva ritari eikä mikään narri, joka kantoi hulluja haaveita.
Vaan miten oli asian laita? Tuon voimakkaan, levollisen ja käytännöllisen pojan sielunrauha oli poissa. Hän havaitsi nyt selvästi, miten tuo pieni, rakastettava, hentoinen tyttö-olento oli valloittanut hänen sydämensä, joka sen tähden vuoti verta.
Voi, rakkaus ei ole silloin mitään, kun se on kohdistunut henkisesti ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseen henkilöön. Jos tunne silloin on totinen ja se saavuttaa vastakaikua, työntää se tieltään kaikki esteet; jos se taas saa osakseen välinpitämättömyyttä, tulee avuksi loukattu ylpeys, ja sehän vaikuttaa jossain tapauksessa parantavasti. Vaan jos rakkaus kohdistuu alempaan henkilöön, kaivaa sydäntä pelko ja epäilys, että lempi silloin on ostettu. Kun taas rakastutaan sellaiseen, joka ulkonaisesti on ylempänä, silloin kärsii sielu kamalia tuskia ja silloin huokaillaan: "Voi, jos ei olisi näin, niin ehkä … ehkä…"
Vaiti, kuule! Ylemmän parvekkeen ovi narisee, Almit ovat väsyneet odottamaan häntä. He ovat menneet levolle sanomatta hyvää-yötä.
Hän laulaa. Ahaa, ukko ei ole antanut myöten, ennenkuin hän on laulanut hänelle tuon vanhan tutun laulun. Selvinä ja kirkkaina kaikuivat säveleet:
"Jos tietäisi aurinko kulta, mikä syöntäni painostaa, sen sätehet himmentyisi ja se laskisi vaarojen taa…"
Hammar nojautui tallin ovea vasten ja kuunteli. Ruskea, voimakas niska taipui, ja pyöreät, poikamaiset kasvot olivat tulikuumat..
Jospa tietäisit minun suruni, sinä loistava aurinko, niin ei kai silti sinun säteesi himmentyisi!