Ukkosenisku.
Siirtolan läntisessä osassa, noin puolen penikulman päässä "linnasta" oli Luisenro, Arthur Brandmarkin pikku talo. Kun talvella kaadettiin rakennushirsiä, oli aikomus, että hänen farminsa rakennettaisiin lähelle Hammarbota, vaan eräänä murheen ja kaihon hetkenä, jolloin Brandmark tahtoi pois kaikkien ihmisten läheisyydestä, oli hän muuttanut päätöstään ja tullut erään karun hakamaan omistajaksi. Hänen pienessä talossaan oli vain kaksi huonetta ja keittiö sekä vähäinen makuukomero. Sillä paikalla oli ennen ollut torppa, johon kuului noin viisi tynnyrinalaa maata. Brandmarkin työ oli ukko Bredinin suunnitelman mukaan kohdistunut yksin omaan peltotilkkujen välissä olevien, pienten, viljelemättömien niittypahaisten poistamiseen sekä kivikkojen puhdistamiseen.
Sillä tavoin oli Brandmark saanut itselleen noin kymmenen tynnörinalaa peltoa sekä laittanut myöskin vähäisen sammalviljelyksen metsässä olevaan suohon. Vaan tämä kaikki olikin vienyt kaiken hänen tähänastisen aikansa, puhumattakaan lainarahasta, joten hänellä ei ollut varaa asuinrakennuksensa koristamiseen. Vanhojen riippakoivujen oksat tunkeutuivat verannan sisään. Pihamaa oli kyllä puhdistettu ja aidattu, vaan siihen oli vasta hyvin vähän istutettu, ainoastaan muutamia omenapuita. Siinä osassa, joka oli aijottu keittiökasveja ja kukkia varten, kasvoi kivien välissä vielä vain perunoita.
Mutta riippakoivut olivat kauniita, ja niiden välillä välkkyi sinisen veden pinta. Se oli aina verannalle saakka ulottuva järvi, jonka ranta oli Luisenron ja koko siirtolan sen puoleinen raja.
"Luisenro!" Todellakin hieno nimi niin syrjäisellä farmilla. Niin, sillä järvellä "Lova" kerran soutelisi, ja hän pääsisi äitinsä kanssa sivukaupungin pienestä huoneistosta, missä he eleskelivät pitämällä ylioppilaita täysihoidossa, eikä heidän enää sitten tarvitsisi tuumia, miten voisivat tarjota ruokavieraille täyden aterian 1:25:llä, kun naula lihaa jo maksoi 50 äyriä. Ja vanha täti Strand saisi ikuisiksi ajoiksi sulkea talouskirjansa ja seurata Lovaa tänne, missä hän saisi palkkion kaikesta äidillisestä rakkaudestaan, puhumattakaan niiden kahden lukukauden ruokamaksujen takaisin saamisesta, mitkä Brandmark oli jäänyt hänelle velkaa.
Brandmarkin huvilan huoneet olivat puutteellisen näköiset ja huonosti kalustetut; siellä hallitsi Lotta eukko rajattomalla vallalla, ja Brandmark oleskeli siellä vain ruoka-aikoina. Mutta ylhäällä olevassa makuukomerossa oli hänellä kirjoituspöytä, täytetty sohva, jonka päällys oli perin haalistunut, piironki, jolla oli laulunuotteja, seinällä isän ja äidin valokuvat sekä niiden yläpuolella vanha viulu, joka niin monesti entisaikoina oli synnyttänyt iloisen tunnelman ystävien seurassa. Kirjoituspöydällä oli pieninenäisen, matala-otsaisen ja hajahiuksisen tytön valokuva, mutta sen tytön väsyneistä silmistä loisti ääretön hyväntahtoisuus ja hellyys. Se oli sama Lova, jonka kuvaa Brandmark kerran eräänä talviyönä Hyltan tuvassa oli niin kaihoten katsellut.
Brandmark istuu pöytänsä ääressä, vaan hän ei katsele valokuvaa. Hän istuu pää käsiin nojautuneena ja hiljaa kuin kuollut.
Sohvalla istuu siirtolan hallinnon puheenjohtaja, Jonas Durmanin testamentin toimeenpanija, ruununvouti Eneman. Hänen partansa on harmaa ja huolellisesti harjattu tukkansa hopean hohtava. Muuten ovat kasvot yhtä täyteläiset ja punaiset kuin ennenkin, ja hän näyttää nyt peräti huolestuneelta. Hän katselee kauan Brandmarkia pienillä, terävillä silmillään, vaan käy lopuksi kärsimättömäksi.
— No, mutta suoristaudu, poika! Tietystikin merkitsee kolmesataakuusikymmentä riikin taalaria sinulle paljon, vaan olethan sinä mies, ja me kaikki olemme sinun ystäviäsi. Olen saapunut itse tuomaan tuon vanhan koronkiskurin uloshaun, tehdäkseni iskun sinulle keveämmäksi, ja jonkun keinonhan me nyt tässä aina keksimme.
Brandmark kohotti päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hänen ruskeat silmänsä säkenöisivät tulta.