— No niin, kun minä nyt sedän ja muiden avulla pääsen kohoamaan pinnalle jälleen, niin sitten saapuu toisia tällaisia unohdettuja papereita minun n.k. opiskelu-ajoiltani, ja siinä sitä sitten ollaan, minä olen tehnyt kaiken työni turhaan ja jään tänne ikiajoiksi teidän armoillenne. Ei, ei koskaan! Sitä minä en tahdo! He tahtovat tehdä minusta raukan. Hyvä, he saakoot tahtonsa perille.
— Mitä sinä puhut, poika? Onko sinulla useampia tällaisia papereita?
— On. Omat asiani olen hoitanut, vaan köyhäthän saavat tässä maailmassa auttaa toinen toisiaan. Kuka muu heitä auttaisi? Ja jos sitten yksi heistä pääsee nousemaan, niin putoo toinen ja vie hänet mukanaan. Minä olen kirjoittanut nimeni kuuteen, seitsemään paperiin, ja nyt ne verenimijät löytävät minut täältä. Luulin Lundstedtin saavan sen itse maksetuksi. Miten on toisten laita, sitä en tiedä. Sunnuntain lehdessä näin, että Fellin on kuollut. Hän luki lääketiedettä ja hän lauloi vähän aikaa toista tenoria, kunnes hän lähti kaupungista ja Aspegren tuli sijaan. Minä en raha-asioita silloin sen syvemmin ajatellut. Olin kokonaan unohtanut nuo takaussitoumukset — meillä kun oli tapana auttaa aina kun joku joutui pulaan.
— Miten kevytmielistä? mutisi ruununvouti ja pudisti tyytymättömänä päätään.
— Saattoi kyllä olla sitä, setä, vaan kahdenkymmenen ikäisinä ei raha-asioita oteta kovin vakavalta kannalta, varsinkin, jos isä ja äiti siihen saakka ovat voineet auttaa.
— Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä?
— Sitä en tiedä. Mutta se ainakin on minulla selvillä, että täällä en aio retustella ilman minkäänlaisia tulevaisuuden toiveita; sitä en voi. Eihän tarvita mitään muuta, kuin että joku noista viheliäisistä koronkiskureista saa tietää minun olevan täällä ja omistavan muutaman elukan ja pienen asunnon. He mutisevat tyytyväisinä: "Sehän on hauskaa, nyt voimme kiskoa häneltä jotain!" — Lova raukka, sinä et koskaan saa nähdä Luisenrota! huudahti hän samassa epätoivoisena, kun hänen katseensa osui pöydällä olevaan valokuvaan. Ja hänen päänsä painui jälleen käsien varaan.
Rappusilta kuului reippaita askelia, ja samassa ilmestyi ovelle Hammar, joka huudahti:
— Mainiota, veikko! Sinun viljasihan ovat yhtä pulskia kuin minunkin.
— Mutta mikä sinun on? jatkoi hän ihmetyksissään.
Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta. Niin harvoin sanoin kuin mahdollista selitti ukko Eneman hänelle asian laidan ja kertoi Brandmarkin päättäneen jättää kaikki. Hammar istui hetken vaiti ja huolestuneena. Hän kysyi: