Kun he olivat jättäneet hänet heittäytyi hän pitkälleen sohvalle ja otti käteensä Lovan valokuvan. Noin tunnin kuluttua kuului rappusilta vanhan Lotan ääni:
— Rukiit ovat kuivia. Eikö niitä nyt ajeta kotiin?
— Ei tänään, Lotta.
— Vaan jos huomenna sataa…
— Satakoon sitten, muori!
Itsekseen mutisten palasi eukko alas.
— Vanha Arvid oli oikeassa. Kunnon talonpoikia ei noista herraspojista kuitenkaan koskaan tule… Ei nyt ryhdy ajamaan rukiita kotiin, vaikka ne ovat kuivia…
Makuukomerossa kiiteli Brandmarkin kynä paperilla. Nyt oli kuollut haave hiljaisesta, maallisesta kodista kaukana erämaassa. Louisenro ei koskaan saisi vastaanottaa Louiseaan. Kolmen vuoden työ ja toiveet olivat olleet turhat. Kolmen vuoden ajan hän oli astunut eksyksissä Durmanin metsissä, ja oliko nyt löytämänsä uusi polku oikea, sitä hän ei tietänyt. Vaan sen hän tiesi, että jos sen polun varrella on vaikka kuinka yksinkertainen mökki, missä on leipää kahdelle, ja vaikka se mökki olisi viiden, kymmenen vuoden vaivaloisen matkan päässä, niin saavuttaa hän sen tahtoo, ja toivoa, toivoa — jos vain Lova odottaa.
Mutta jos hän ei sitä tekisi? Ehkä hän jo uupuu? Kovia sanoja ei hän kuitenkaan hänelle senvuoksi sanoisi, eikä katkeruudella häntä ajattelisi. Lovalla oli syytä olla tyytymätön. Mitä hän oli voinut tehdä hänen hyväkseen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän oli nyt köyhempi kuin koskaan ennen.
— Vastaa suoraan ja avoimesti, Lova! Tahdotko vai etkö? Vieläkö sinulla on kärsivällisyyttä ja vieläkö sinä toivot? Ellei, niin hyvästi, hyvästi iäksi, sinä sydämeni lemmitty!