"Kun minä nyt tulen, niin uskotko, että sinun surusi painaa minuakin?"
"Arthur, se ei ole mitään tunteen oikkua, ei kärsimättömyyttä eikä asioiden halveksimista, kun minä nyt sanon sinulle: minä seuraan sinua!
"Me olemme jo odotelleet kauan, me olemme koettaneet olla viisaita ja ajattelevaisia. Mutta meidän suunnitelmamme ovat särjetyt ja toiveemme murskatut. Nyt minä en enää voi tehdä mitään erilläni sinusta, vaan kaiken sinun kanssasi. En tahdo enää odottaa kauemmin. Suuren meren meitä erottaissa voi jompikumpi meistä kuolla. Mikään onni eikä onnettomuus ei merkitse niin paljon kuin merkitsee omistaa toinen toisensa. Vetäydytkö pois, pidätkö sitä epänaisellisena, jos minä sanon sinulle: Ota minut mukaasi pitkälle matkallesi! Tulkaamme mieheksi ja vaimoksi! Armas, anna minun tulla edes siksi, mitä minä voin olla sinulle!
"Anna minulle anteeksi! En tahdo suuresti rasittaa sinun taakkaasi, en tahdo asettaa esteitä sinun tiellesi, mutta ota minut mukaan, Arthur!
"Äidillä on eläkkeensä ja vähän jälellä isältä. Minun sydämeni vuotaa verta jättäessäni hänet, vaan minä melkein luulen, että hän voi elää helpommin ilman minua kuin minä ilman sinua.
"Minun pääni on sekava. Huomenna saat pitkän, oikean kirjeen. Nyt en enää voi muuta kuin pyytää: Älä työnnä minua pois, älä naura minulle, älä pidä minua lapsena. Jakakaamme murheet ja vaivat! Ja ellemme muuta voi, niin voimmehan ainakin kuolla yhdessä!"
— Niin, ja loppu on sitten samanlainen kuin morsiamen kirjeet yleensä. Siinä puhutaan omasta kodista ja muusta semmoisesta, mutta itse kirje, eikö totta, on hieman erikoinen.
Näin lausui Arthur Brandmark, ja hänen ruskeat silmänsä säteilivät.
Karl Hammar pyyhkäsi salaa silmiään ja vastasi:
— Mies, joka on voittanut itselleen sellaisen sydämen, on rikkain koko maailmassa, vaikkei hänellä olisi tietoakaan, mitä syödä tai juoda.