— Niin, katsos, hän pieni, kalpea tyttö, joka ei juuri paljon puhu, ja jonka ensimäiset nuoruudenvuodet on keittiön hellauuni kuluttanut, ja jonka etusormessa on miljoonia pieniä pistoksia — liinaompelusta näethän —, mutta minä luulen, että isä Jumala on juuri sellaisille naisille antanut parhaimman sydämen.
Nämä ystävykset loikoilivat ruohikossa Loisenron veräjän luona. Hammar oli saapunut Brandmarkin luokse, vaan tämä tuli portilla häntä vastaan Lovan kirje kädessään.
He olivat hetken aikaa vaiti. Äkkiä Brandmark nousi.
— Mutta tämähän on sulaa hulluutta. Minähän olisin raukka, jos kevytmielisyydessäni ottaisin hänet mukaani! Minustahan tulisi hänen murhaajansa. Sano nyt jotain!
— Mitä minun pitäisi sanoa? Itse kukin saakoon ratkaista oman ja rakastettunsa kohtalon. Mutta kuultuani tuon kirjeen sisällön tuntui minusta, kuin tulisi sinusta yhtä hyvin hänen murhaajansa, jos sinä, vaikka kuinka lempeästi tahansa, työntäisit hänet luotasi.
— Vaan onko minulla oikeutta johdattaa rakastettuni yöhön, tietämättömyyteen ja kärsimyksiin?
— Sinun Lovasi näyttää niin luulevan. Ja täällä sinä olet jo monta vuotta uhrannut viisauteen ja odotukseen. Oman sydämesi pitäisi sanoa sinulle, mikä menettely on oikea.
Lovan lupaama "pitkä, oikea kirje" teki käänteen asiassa. Häät pidettäisiin jo parin viikon kuluttua; kolme välttämätöntä kuulutuspyhää sattuivat kuin sallimuksen mukaan lankeamaan viidentoista päivän sisään; ja setä Eneman oli löytänyt erään talonpojan, jolla oli noin tuhat riikin taaleria, ja joka halusi ruveta asumaan Louisenrota ja lunastaa sen elukat. Kun velat olivat maksetut ja samoin takaussitoumus, oli Arthur Brandmarkilla 370 riikin taaleria palkkana kolmen vuoden ahkerasta raadannasta. Se riitti vähän yli pilettien hintojen, ja rouva Strand, Lovan äiti, johon pian tapahtuva ero koski syvästi, ei, Arthurin ja Lovan itsepintaisista vastaväitteistä huolimatta, hellittänyt ennenkuin nämä olivat vastaanottaneet häneltä suunnilleen saman verran Lovan isän jättämästä perinnöstä.
Jokainen tunti, minkä Brandmarkin vielä täytyi työskennellä elonkorjuussa, oli hänelle nyt suurta kiusausta, tietäessään, että kaikki vaivat olivat olleet turhaa, ja lopuksi järjestettiinkin siten, että hän sai jokseenkin pian jättää kaikki maantyöt uudelle vuokraajalle.
Eivät ensimäisenä eivätkä vielä toisenakaan kuulutuspäivänä saaneet nuorikot tavata toisiaan. Vasta myöhemmin saisi Brandmark tilaisuuden tavata morsiamensa. Mutta toisena kuulutuspäivänä saapui Hammar Brandmarkin luo ja kysyi: