— Missä aiot viettää hääsi?
— Äiti Strandin ruokasalissa klo 11 aamupäivällä parin eukon tuttavan ollessa läsnä tarpeellisina todistajina.
— Siitä ei tule mitään. Sinä olet velkaa siirtolalle kaikista pettyneistä toiveista sinun tulevaisuudestasi, perustamasi kvartetin loistavista voitoista sekä Louisenron hupaisesta perheestä. Nyt pyytää siirtola minun kauttani saada viettää sinun hääsi Durmanin "linnassa". Mamma Strand saa kustantaa kruunun, seppeleen ja kaakun — olisihan synti ryöstää häneltä se ilo —, mutta kaikesta muusta pitävät huolen sinun vanhat ystäväsi täällä.
Se oli lämpimästä sydämestä lähtenyt vilpitön pyyntö, jota ei voinut vastustaa. Brandmark puristi lujasti ystävänsä kättä ja mutisi:
— Sano tovereillesi, mitä luulet minun tällä hetkellä tuntevan heidän rehdistä ystävyydenosoituksestaan.
* * * * *
Durmanin suuressa salissa oli kaikki siistittyä ja hienoa. Kauniiden kukkaköynnösten keskellä hohtelivat syksyn ensimäiset virkeät ruusut. "Linnan" katolla liehui suuri sinikeltainen lippu, sekä samoin kaikkien, kaukaisempienkin huvilain harjoilla, sillä kukaan ei ollut ennen häätilaisuuteen lähtöään unohtanut vetää katonharjalle lepattelevaa lippua.
Häiden piti kestää koko päivän. Kaikki Durmanin siirtolan asukkaat olivat juhlatamineissaan kokoontuneet saliin, kaikki, paitsi rouva Johansson Hyltasta, joka opettajatar-aikanaan oli oppinut soittamaan urkuja ja istui nyt viereisessä huoneessa suuressa jännityksessä siirtolan äsken hankitun uuden soittokoneen ääressä, odottaen morsiusparin ilmaantumista salin kynnykselle.
"Klaara, Klaara!" huusi äkkiä herra Johansson salista ja heilutti nenäliinaansa, ja samalla alkoivat urut soida mahtavaa virttä.
Kaksisataa silmäparia tähtäsi morsianta. Kaikki tiesivät, mitä hän oli uskaltanut ja uhrannut, kaikkien sydänten lämpimän osanoton sai hän osakseen, hän, joka kohta jättäisi kotinsa ja vanhan äitinsä sekä matkaisi valtameren taa rakkautensa tähden mieheensä, jolla ei ollut heikointa kattoa tarjota hänen päänsä päälle.