Lovisa Strand oli kiireestä kantapäähän puettu mustiin. Surun värit ilon päivänä! Olisi nimittäin ollut hullua hankkia puku, josta ei sen jälkeen olisi mitään hyötyä. Tästä mustasta puvusta oli tuleva Lovan "sunnuntaipuku". Miltä maailma näyttäisi silloin, kun hänellä tulisi tilaisuus saada uusi sellainen? Hän oli nyt, samoin kuin Arthurkin, 29 vuotias, ja kaunis hän ei ollut koskaan ollut. Vaan morsian näyttää aina hääpäivänä ylhäisen ihanalta. Häntä ympäröivät rakkaus, vanhempien silmissä kimeltävät kyyneleet sekä niiden enkelien siipien suhina, jotka sillä hetkellä rukoilevat hänen onnensa puolesta, muodostavat häätilaisuudessa hänen kauneutensa. Myöskin Lovan silmät loistivat ihmeellisesti, ja kun ne katsoivat kookasta miestään, säteili niistä sellainen kirkkaus, jonka vain suuri rakkaus voi synnyttää.
Epävarmoin, lyhyin askelin, jotka hän koetti sovittaa Lovan askelien mukaan, kulki Arthur hänen vieressään vanhassa ylioppilas-hännystakissaan, joka ei ollut moniin vuosiin ollut hänen yllään. Hänen luisevat kasvonsa hehkuivat liikutuksesta, ja terävissä, ruskeissa silmissä oli kaukainen, uneksiva ilme. Lova oli tuonut hänelle kaupungista mukanaan valkoiset hansikkaat, numeroa 9-1/4, jotka sopi hänelle ennen, kun hän lauloi kvartetissa. Vaan ylioppilaan hansikkaat eivät enää sopineet maamiehen käteen; ne olivat liian pienet. Ja Arthur virkkoi hymyillen: "Pane ne pois, kultaseni! Sellainen kömpelö juuri kuin minä voin kyllä tarttua onneeni paljainkin käsin".
Vieraiden etunenässä nähtiin vanha, köyryselkäinen rouva, jonka kyyneleiset silmät herkeämättä tuijottivat morsiameen. Hänen katseestaan saattoi niin helposti lukea: "Tämä on minun viimeinen uhrini. Oi, Herra, nyt ei minulla enää ole enempää antaa!"
Miehen ja viisi lasta oli tuoni rouva Strandilta ryöstänyt. Kuuden ruumisarkun, suuren ja pienen, ääressä hän oli polvistunut, kuudet katkerat jäähyväiset hän oli saanut sanoa. Mutta aika oli haavat parantanut. Hänelle oli jäänyt jäljelle vain Lova, jolle hän nyt tuhlasi kaiken rakkautensa. Hänen unelmainsa päämäärä oli, että hän kerran saisi sanoa viimeiselle ylioppilas-ruokavieraalleen: "Ensi lukukautena täytyy kandidaatin etsiä itselleen toinen ruokapaikka; minä muutan nyt asumaan tyttäreni ja hänen miehensä luokse".
Ja nyt … nyt avautui monen miljoonan penikulman suuruinen meri hänen ja rakastamansa lapsen välille. Hän katseli tyttärensä mustaa hääpukua, joka niin suuresti muistutti häntä niistä hetkistä, jolloin hän oli seisonut rakkaitten omaistensa ruumisarkkujen ääressä … heidän, joille hänen oli täytynyt lausua viimeiset jäähyväiset…
Jo ehti nuori pari kukille koristettujen vihkituolien ääreen, urut vaikenivat, ja vanha komministeri Bengtsson alkoi lukea niitä sanoja, jotka maailman ja ihmisten edessä sitovat kaksi ihmistä yhdeksi.
Niin tuli sitten hetki, jolloin oli tehtävä lupaus rakastaa toinen toisiansa "myötä- ja vastoinkäymisessä". Kaikki silmäilivät toinen toisiansa. Nuo sanat lausutaan iloisessa häähumussa useinkin hyvin ohimennen. "Myötäkäyminen", — niin, sitä on toinen toisensa omistaminen, rakkauden voitto ja huumaava riemu. "Vastoinkäyminen" taas — ehkä sellaistakin voi sattua. Sitä sanaa häätilaisuudessa mainitessa vilahtaa mieleen vain kevyt, pian pois häipyvä pilvi, jonkun päivän levottomuus, lyhytaikaiset huolet, tai kyynel, joka suudellaan pois, tai varjo, joka häviää. Mutta nyt, nyt tiesi jokainen läsnäoleva, että "myötä- ja vastoinkäyminen" seuraisivat toistaan päinvastaisessa järjestyksessä kuin pastori Bengtsson ne sanat luki. Ensin olisi edessä vastoinkäymistä, vaan onnenkin toivottiin nuorelle parille kerran koittavan.
Puoleksi tukahtuneella äänellä, joka todisti suurta edesvastuun-tunnetta, teki Arthur Brandmark lupauksensa. Sitten tuli Lovan vuoro. Sellaista morsianta ei pastori Bengtsson ollut koskaan nähnyt. Ylpeimmätkin tytöt, joille tulevaisuus vilkkuu valoisana ja ihanana, lausuvat tämän lupauksen usein sammaltaen ja kyyneleet silmissä. Mutta tuo pieni, kalpea Lova Strand, hän melkein tällä hetkellä kasvoi pari tuumaa, hänen kasvonsa loistivat, harmaat silmänsä säteilivät ja, Arthuriin nojautuen, hän lausui korkealla, kirkkaalla ja varmalla äänellä: "myötä- ja vastoinkäymisessä".
Pastori Bengtssonin lopetettua toimituksen tarttui ruununvouti Eneman rouva Strandin käsivarteen ja ohjasi hänet syleilemään Lovaa. Ukko itse tarttui Arthurin molempiin käsiin ja sanoi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!" Ja ukko Enemanin sanat toistivat kaikki muutkin. Muut tavalliset onnitteluparret eivät tässä tilaisuudessa tahtoneet sopia. "Toivotan onnea sydämestäni!" "Minulla on kunnia onnitella!" "Onnea nyt vaan!" — Kaikki nuo erimuotoiset onnittelut sulivat yhdeksi ainoaksi hartaaksi toivomukseksi: "Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!"
Vähän aikaa tämän jälkeen seisoivat morsian ja sulhanen ulkona kastanjain alla innokkaasti keskustelien.