Brandmark astui sisään ja tarttui Hammaria kädestä.
— Veli, sinä olet ollut minun paras ja uskollisin ystäväni ja olet aina seisonut minun sivullani työn ja surun hetkinä. Me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme… Tahdotko omistaa minulle muutaman tunnin ennen aamun koittoa.
— Nyt yöllä … sinun morsiusyönäsi?
Brandmark hymyili.
— Muistatko, mitä Lova minulle kirjoitti: "En tahdo suuresti raskauttaa sinun taakkaasi". Hän tarkotti totta … Meidän hääyömme! Se on toisella puolen Atlannin ehkä vuoden tai parin perästä. Mistä sen vielä tietää? Tule, menkäämme viimeisen kerran yhdessä Durmanin vanhaan puistoon.
Hammar puki ylleen nopeasti ja seurasi häntä. Tiellä tarttui hän
Brandmarkin käsivarteen.
— Oli aika, Arthur, jolloin minä luulin sinun olevan meistä heikomman. Se oli silloin kun minä löysin sinut paleltunein jaloin ja rakkoisin käsin istumassa särkyneen rekesi päällä Durmanin metsässä. Nyt huomaan sinun päässeen minun sivutseni ja tulleen minua voimakkaammaksi. Minä luulen, että sinun tulevaisuutesi valkenee. Niin suuri tarmo ja rakkaus tuo varmasti mukanaan onnea!
.. Niinkö arvelet? virkkoi Brandmark ja puristi hymyillen ystävänsä kättä.
* * * * *
Seuraavana päivänä lankesivat tummat varjot Durmanin siirtolan yli. Ensimäinen kylmä syyssade ruoski tuimina kuuroina maata, ja puutarhan puista lentelivät lehdet vettä virtaaville käytäville.