Rappusten edessä olivat ruununvoudin vaunut, joiden piti viedä nuori pari asemalle.
Sisällä salissa puristi Arthur viimeisen kerran häntä hyvästelemään saapuneitten toverien käsiä, ja Lova riippui itkien äitinsä kaulassa.
— Anna anteeksi, äiti, anna anteeksi, mutta minä en voinut muuta!
— Lova, tule onnelliseksi, niin kaikki on hyvin. Mitä muuta voi äidin sydän toivoa kuin lapselleen iloa!
Veli, jos joudut siellä kaukana pulaan, niin tiedäthän … tiedäthän … kuiskasi neljä, viisi ääntä yhtä aikaa hänen korvaansa.
— Minä tiedän, että sellaisia ystäviä kuin te minä en enää koskaan saa maailmassa, sanoi Arthur ja nousi vaunuihin.
Viimeisessä tienkäänteessä katsoivat poistuvat vielä kerran läpi sateen taaksensa.
Portailla horjahti vanha nainen ja vaipui tiedottomana Hammarin käsivarsille.
Vaan läpi tuulen, sateen ja tummien varjojen vei Arthur Brandmark nuorta, kalpeata, tarmokasta morsiotaan kohti tuntemattomia kohtaloita.