Durmanin siirtolan kuningas.
Häiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista väsymystä kuin hieno maailma "sesongin" jälkeen. Luonnollisista syistä oli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin paljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne siirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin oli siellä aina eloa ja vilkkautta.
Päivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät enää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka päivä palaamisesta toimeensa "rakkaan vapaaherrattarensa luokse", vaan yökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei todellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää käynyt soittelemassa urkuja "linnassa", sillä Hyltaan oli tullut pieni vieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.
Hammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää vastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona istui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli sanottava joku sana "Almin tyttärestä", ja ylhäällä arkihuoneessa istuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen saapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko vilja alkoi tuleentua.
Nurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin pitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen kerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään vaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja tarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda joskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä silmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt lintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai pian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.
Palaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?
Sitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään hän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin asia, kysäistä: "No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti Almia?" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen kurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen piti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei tohtinut.
Sitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja kysyi:
— Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa tyttölapsi asemalle.
— Ai … aikooko … neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti
Hammar merkillisellä äänellä.