— Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole ketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi eukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi tyttäreensä.
— Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan herra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.
Vaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään huomanneet hänessä.
Seuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:
— Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi auttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään "linnassa" kokous.
Senjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.
— Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja kiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!
Gerda näytti hiukan totiselta.
— No, joko te nyt menette? Onko se hyvin tärkeä kokous?
Hänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi.
Olivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.