— Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut. Ruukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle seuraajan.
— Mitä? Valitsetteko te ruukinpatruunin.
Hammar hymyili.
— Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien olevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman oli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon jäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat siirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän seuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.
— Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta hyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!
Hän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava halu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut ollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se hänelle. Ei.
— Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!
Ulkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan. Siellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö nyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti kömpelösti hattuaan.
Aamupäivällä ajoi ukko Alm "tyttölapsensa" kanssa asemalle. Tie kulki aivan "linnan" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului sisältä äänekästä sorinaa.
Durmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat erään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet korkealle kattoon.