XIII.
Kotiin.
Kello oli jo puoli kaksitoista seuraavana aamuna, kun Karl Hammar uskalsi ujosti koputtaa Gerdan ovelle.
X:n kauppalan hienot nuoret miehet olivat jo aikaisemmin menneet pois, ja kun Hammar avasi oven, tunsi hän raikasta kukkien tuoksua. Nyt oli siis kesä sielläkin. Mutta pieni laululintu oli uupunut ja räpäytti väsyneesti siipiään. Ei edes ystävällinen hymyily, joka valaisi Hammarin kasvoja hänen näyttäytyessään, voinut karkoittaa surullista ilmettä Gerdan kasvoilta. Hän riensi tulijaa vastaan ja ojentaen molemmat kätensä sanoi:
— Minä näin teidät kyllä konsertissa! Minkä tähden ette eilen illalla käynyt kertaakaan minua tervehtimässä, te paha ihminen?
— Voi, neiti Gerda, olin kyllä aikeissa tulla luoksenne, vaan minä en tahtonut tunkeutua niiden muiden joukkoon, jotka kunnioittivat teitä suuren voittonne jälkeen. Ja, nähkääs, seitsemän vuoden oleskelu Durmanin siirtolassa on tehnyt miehen ujoksi.
— Voittoko…!
Gerda katsoi häntä tutkivasti ja vakavasti suurilla sinisillä silmillään ja pudisti vaaleata tukkaansa. Suuri jumala, hänen silmiensä ympärillä olivat punaiset renkaat, ikäänkuin hän olisi itkenyt…
— Niin, neiti Gerda, nyt kun teidän maineenne pian kasvaa ja ehkä leviää maasta maahan, on omituista ajatella, että te olette kerran antanut äänenne kuulua siellä kaukana Hammarbossa, ja että te myös olette laulanut yksin minulle. Muistatteko sitä, neiti Gerda?
Hänen silmänsä säihkyivät ja punaiset renkaat eivät näyttäneet enää niin jyrkiltä. Hän hymyili ja vastasi: