— Minä muistan, minä muistan. Sitten johdatti hän hänet sohvalle niinkuin pienen lapsen, ja istuutuen hänen viereensä, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi:
— Teille voin jutella suoraan; olemmehan me ystävät, eikö totta? No niin, tiedänhän minä sen! Tahdon aluksi sanoa teille, että sellaisiin "voittoihin" kuin eilen illalla täällä saa Gerda Alm olla tyytyväinen myöskin tulevaisuudessa, niin pitkälle kuin niitä riittää. Suuremmiksi ne eivät voine tulla.
— Kuinka niin luulette?
— Minä luulen, että siivet ovat liian heikot ja unelmat liian rohkeat. Kerran uskoin voivani tulla oikeaksi … niin, nähkääs, ei miksikään suureksi, niin tyhmä en ole milloinkaan ollut, mutta kuitenkin joksikin, jota ei kukaan, vaikka tahtoisikin, voisi heti unhoittaa.
Tässä hän vaikeni ja katse harhaili eri tahoille.
Hän istui siinä niin pienenä ja hentona ja katsoi rinnallaan istuvaa vahvaa miestä melkein tuskallisin ilmein, ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi sitä, ettei hän ollut se, miksi hän oli itseänsä kuvitellut; hän ei ollut se komea laululintu, jollaiseksi vanhempain ylpeys ja ihailu oli hänet kuvitellut.
Hammarin silmät loistivat. Voisiko se olla totta? Sehän toi Gerdan lähemmä häntä.
… Vaan sitten heitti tyttö päätään uhmaten ja jatkoi:
— Mutta kenenkään ei silti tarvitse sääliä minua. Minä olen kunniallisesti työskennellyt ja osaan myös soittaa pianoa. Kun "kiertueet" eivät enää kannata, niin voin soittaa ja laulaa alemmalle kansalle.
Hän naurahti hieman katkerasti.