— Muuten saatte minusta ikävää seuraa, sillä minun täytyy ilmoittaa teille, että aion sulkeutua jo klo 10 naisten vaunuosan rauhallisimpaan soppeen, missä sitten vedän kelpo unia. Sellaisen tavan olen oppinut matkoilla, sillä taiteilijan täytyy alituiseen työskennellä kehittyäkseen.
Sitten kun Hammar oli lähettänyt ukko Almille sähkösanoman, että tämä tulisi seuraavana aamuna asemalle, heitti hän päällysnutun ylleen ja käveli kauas X:n kauppalan tullin ohi. Mitä erilaisimpia tunteita riehui hänen rinnassaan, vaan kaikkein eniten hän ajatteli:
— Jospa se olisi totta! Jospa pienen laululinnun siivet todella olisivat liian heikot.
Hammar tiesi X:n kauppalassa asuvan erään taiteilijan, joka oli tuomiokirkon urkuri, sekä alallaan hyvin lahjakas. Hän oli m.m. säveltänyt kauniita ja yleisesti tunnettuja sävellyksiä, vaan oli hautaantunut sinne hiljaiseen sopukkaan hyvän toimeentulon ja elämän mukavuuden tähden, sekä siksi, ettei hän helläluontoisena ihmisenä voinut kärsiä arvostelua.
Hän tuli ajatuksissaan siihen tulokseen, että jos hän vaan tuntisi tuon miehen, olisi hyvin hauskaa puhua hänen kanssaan Gerdasta, mutta nyt se tuskin kävisi laatuun. Sehän näyttäisi oikeastaan hassulta.
Kolme minuuttia tämän jälkeen oli hän ottanut selvän, missä taiteilija
N. asui, ja hän kiiruhti hänen luokseen.
Tirehtööri oli pieni, hienopiirteinen herra, kerrassaan gentlemanni. Häntä kunnioitettiin aivan yleisesti, ja kaikki pitivät hänestä hyvin paljon. Mutta hän oli vähän hieman itsekäs. Hänestä kerrottiin m.m., että kun rovasti ilmoitti hänelle ajan aamusaarnaa varten olevan muutetun, niin oli N. rauhallisesti vastannut:
— Tuskinpa se käy laatuun, herra tuomiorovasti.
— Ja minkätähden ei?
— Siksi että se on minun aamiaisaikani, jota olen pitänyt säännöllisesti seitsemäntoista vuotta.