Maalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut antaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät ennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla, niin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.
Vuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan myöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta muusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä avataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen on sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon ihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme, miten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin kun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja kasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika niin luonnossa kuin elämässäkin.
Juhannusjuhlassa Durmanin "linnassa" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle kaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän oli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä, syreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä muutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä, jollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei luonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. "Durmanin siirtolan kuninkaan" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella kaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa, oli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia Jakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa. Kotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa joukossa.
Päivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä apilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut vainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien timotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt laulua, silloin…
Mutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme reipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat he tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli yksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja kirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden työskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä hän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä iloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä enemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran laskea hänet yksinään maailmalle?
Kerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:
— Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä tärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?
Äiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten heitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät tyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.
— Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla tyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri nyt, sanoi Hammar.
Sehän sopi aivan mainiosti.