Ei milloinkaan ollut Gerda näyttänyt Hammarista niin pieneltä ja hienolta kuin nyt hänen tullessaan häntä vastaan portaissa valkeassa pukimessaan.
Vaunut olivat jo valmiina viedäkseen heidät vihille Durmanin "linnaan". Myrttikruunu oli korkea, huntu niin pitkä ja poimukas, että kalpeat, totiset kasvot näyttivät melkein lapsen kasvoilta. Oli niin omituista tuntea, kuinka koko hänen ilonsa, koko toivonsa elämässä nykyään perustui tuohon hentoon ja heikkoon olentoon, ja hehkuvassa rakkaudessa painoi hän hänet rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, suloinen olento! Kunhan vaan voisin tehdä sinut onnelliseksi, tiesi tasaiseksi ja sileäksi!
— Sen voit sinä tehdä paremmin kuin kukaan muu maan päällä, kuului vapiseva ääni sanovan.
Se oli vanha fanjunkkari, joka seisoi tyttösensä vieressä, katsoen, kuinka nuoret nousivat vaunuihin — ja suuret, kirkkaat kyynelkarpalot helmeilivät hänen kurttuisilla poskillaan. Kun kaikki oli valmista nousi muori Alm ja meni Gerdan luokse, suuteli hänen kättään ja kuiskasi:
— Kiitos, lapsi, siitä että näin teit, annoit meille pojan, sen sijaan että olisit riistänyt meiltä tyttösen!
Siirtokunta oli kasvamistaan kasvanut, niin että oli aivan mahdotonta tuntea kaikkia, mutta Hammar tunsi vaistomaisesti, ettei yksikään ollut jäänyt pois häätilaisuudesta.
Niin oli Gerda monta vuotta unelmoinut saada kerran soiton raikuessa astua kansan eteen: kauniiksi puettuna, soreana, onnellisena ja kuitenkin vavisten, kiihtyneenä ja kaiken veren syöksyessä sydämeen, aivan kuten nyt.
Ja kuitenkin, kuinka erilaista! Nämä eivät olleet tuntemattomia, jotka istuivat monen monilla penkkiriveillä ja katselivat häntä tutkivasti, ei, nämä kaikki olivat osaaottavia ystäviä.
Hän ei heittänyt riemuitsevaa ääntään tuntemattomaan joukkoon; vaan nyt se oli vain ujo, vapiseva, tuskin kuuluva lupaus yhdelle ainoalle. Eikä suinkaan rämisevä soittokunta häntä tervehtinyt, vaan pikku rouva Johansson, joka ohueilla ruskeilla sormillaan soitti virttä Durmanin uruilla.