Entä suosionosotukset, joista hän oli unelmoinut ankaroina työvuosinaan valveilla ja nukkuessaan, se voimakas riemu, jota hän oli janonnut vaivaloisena oppiaikanaan, missä se oli?
Hän silmäsi suureen, voimakkaaseen mieheen sivullaan, näki hänen terveet, miehekkäät kasvonsa hehkuvan ilosta ja onnesta ja kaikesta muusta, mistä syntyy elämän iloa ja menestystä; silloin tunsi hän itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, ja tuntui omituiselta tietää olevansa hänelle rakkain olento maailmassa. Urut lakkasivat soimasta, ja kaikkien katseet suuntautuivat pastoria kohti. Tänään ei vihkimistä toimittanut rovasti Bengtsson, vaan muuan Hammarin ylioppilastoveri, pastori Arvid Magnusson Qvislingestä. Tämä oli ilolla noudattanut hyvän ystävänsä pyyntöä saapua siunauksella vahvistamaan toverinsa nuorta onnea.
Pastori Magnusson oli pitkä, tumma, komea mies! Tänään värähteli hänen äänensä ehkä liian paljon. Hän tunsi ystävänsä lemmentarinan, hänen ponnistuksensa ja hänen kärsimänsä pitkät, toivottomat vuodet. Hän löysi siinä yhtäläisyyttä oman itsensä kanssa, ja muistot olivat vähällä saada hänet kokonaan valtaansa.
Hän oli kappalainen ja lähtenyt talonpoikaiskodista. Hän oli kypsyneen miehen voimakkaiden tunteiden voimilla kärsivällisesti rakastanut tyttöä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli liian korkealla. Mutta heidän sydämensä olivat löytäneet toisensa ja murtaneet kaikki esteet, kuten rakkaus tekee, kun se on voimakas, todellinen ja molemminpuolinen.
Sattuma oli vielä, että molempien morsiamien nimet olivat samat.
Tuolla akkunan ääressä vanhan rouva Almin rinnalla seisoi Gerda Magnusson, syntyään vapaaherratar Stålsköld, korkea, voimakas ja kaunis, katsellen lempeästi ja lämmöllä hienoa ja hentoa Gerda Almia.
Ei, hänhän oli nyt Gerda Hammar Hammarbosta, Durmanin siirtolan kuningatar.
Vihkiminen oli loppunut; jonkun verran epävarmalla äänellä puhui pastori nuorelle ystävälleen ja hänen nuorelle morsiamelleen. Morsiusparin kääntyessä ottamaan vastaan hääjoukon onnitteluja, säikähti sulhanen, ja jos jokin maailmassa sai hänen sydämensä kovemmin sykkimään, niin tapahtui se varmasti nyt, kun rohkeat, hyvin tunnetut luisevat kasvot, ilmestyivät joukosta, ja pitkä, laiha mies kiirehti esiin.
— Arthur —! Karl —!
Molemmat työtoverit Durmanin ensimäisiltä työvuosilta syleilivät toisiaan. Johansson ja Lindqvist tulivat pitkin askelin ja asettuivat heidän viereensä. Vanha, uskollinen Hyltan tukinajajien joukko oli nyt taas koolla. Salissa oli hiljaista. Ensimäiseksi puhui pastorska Strömbom, joka tarttui vanhalla arvokkuudella saalinsa reunaan, vei sen silmilleen ja lausui: