Morsiusparin maljan esitti Jakobson. Puhe ei ollut loistava, mutta silti sukkela, miellyttävä ja täynnä iloa, ja se otettiin vastaan suurella riemulla.
Pastorska Strömbom nykäsi rouva Magnussonia kädestä ja kuiskasi kainosti:
— Tuo on minun vävyni, tohtori, joka on ollut isännöitsijänä Durmanin sahalaitoksella, mutta nyt on toimeenpaneva johtaja, rouva vapaaherratar.
— Kelpo mies! Minä onnittelen teitä suuresti, vaan älkää kutsuko minua "vapaaherrattareksi" hyvä rouva Strömberg!
— Oh, tiedänhän minä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua. Minun Lyydiani rakkahin ystävä oli myös vapaaherratar, joka tuli hyvin surulliseksi, kun Lyydia meni naimisiin.
Vanha fanjunkkari säteili, ja mummo Alm loisti kuin auringonpaiste.
Iloinen mieliala ja monet pudistelut oikealta ja vasemmalta tasoittivat suuren joukon kurttuja vanhoilta, lempeiltä kasvoilta. Mummo istui vesissä silmin ja katsoi aina joskus Gerdaansa. Vanha Alm tunsi itsensä samallaiseksi kuin sinä päivänä, jolloin hän sai kunniamerkin, ja sai syödä upseerien pöydässä ja istua everstin ja ylikomentajan sivulla.
Päivällisen jälkeen, kun morsiuspiiri pääsi vauhtiinsa talon pihalla, puutarhassa ja puistossa, ja kroketin pallot vierivät sekä kirjavat seppeleet kulkivat kädestä käteen iloisen naurun vallitessa, alkoi soitto salissa. Brandmark sai kuulla vanhaa kvartettiansa, eikä voinut olla silloin tällöin yhtymättä tenoriin. Sitten lauloi morsian pari laulua Gerda Magnussonin säestäessä Durmanin uruilla. Pastori Magnussonin silmät loistivat hänen kuiskatessaan:
— Sinä olet temmannut meidän oopperanäyttämöltämme ihanan äänen.
Hammar nauroi.