Parantaa luunmurtoa ja muuta sairautta, sovittaa pahansopuisia puolisoja, kaikki se oli jokapäiväinen asia Kaisalle, kaikesta tästä ja monesta muusta puhuteltiin Kaisaa alituisesti; kuitenkin hän mieluummin laittoi entiselleen sääriluun kuin rikotun sovun avioliitossa, "sillä", sanoi hän, "luu on luu, mutta ihmissydän on usein pahempi kuin harmaa kivi."
Muuan pikku talokas sisäpitäjästä, jossa heille ei tullut mitään sanomalehteä ja sen vuoksi olivat kauhean tyhmiä: politiikissa, kysyi kerran täydellä todella neljännysmieheltä, eikö kävisi päinsä tehdä Kaisa — kihlakunnan valtiopäivämieheksi, mutta silloin vastasi neljännysmies, jolla läänin virkamiehenä oli hiukan tolkkua peruslaista, että "kyllä niitä siellä valtiopäivillä on parempia akkoja kuin Kaisa, mutta eivät ne saa kulkea pieniruutuisissa pumpulihameissa", ja siten oli vaimon valtiopäiväehdokkaisuus pantu viralta seurakunnassa.
Uuttera työ ja pienet elinkustannukset olivat, huolimatta pienistä palkkioista työssä, tehneet Kaisasta voivan eukon, ja vaikka hän jo oli niin ijäkäs, kun minä opin hänet tuntemaan, oli hänellä vielä kosijoita, joihin koristeltu tupa ja pieni, hyvin lukittu kaapin laatikko vaikuttivat enemmän kuin koko maailman "lemmenkakut." Mutta Kaisalta eivät he saaneet koskaan muuta kuin kaksi kahvikuppia leivän kanssa ja tillikan sekä tuon ystävällisen selityksen, että ruisjauhovelli "on hyvin hyvää rinnalle, kun on ollut ulkona ja rämpinyt joutavassa pyhäiltoina."
Hän jätti myöskin tämän maailman vanhana piikana 78 vuoden vanhana ympäristönsä kaipaamana ja arvottavana.
Luultavasti oli Kaisalla, niinkuin kaikilla muilla, kerran ollut rakkaustarunsa, myöskin hänellä, mutta onnettomasti kyllä oli se luultavasti sattunut ennenkuin hän oli keksinyt "lemmenkakut."
Rakkaus.
Niukasti oli leipää mäkituvassa ja Joulun edellisinä viikkoina ei Jöns vaimoineen ja lapsineen saanut olla kovin vaatelijas, vaikka ei olisikaan saanut syödä tavallista kolmea ateriaa päivässä.
Mutta jouluaatoksi oli kuitenkin onnistuttu saamaan kokoon maaseuduilla tavallista jouluruokaa, vieläpä haarakynttiläkin levitti valoaan köyhään kotoon särkyneen pullon kaulasta. Akkunalaidalla seisoi pullon ehyt veli korkki suulla ja kuulsi niin kauniilta, että Jöns aina kerran puolen tunnin takaa erehtyi suutelemaan sitä vaimon ja lasten sijasta.
Johanna, mäkitupalaisen ainoa kotona oleva lapsi, oli 16 vuotias ja kaunis — ei "niinkuin päivä", mutta kuin lempeä pohjolan kesäyö: silmät olivat tummat ja syvämietteiset, ja hänen hiuksensa ja Jönsin tulevaisuuden tuumat olivat mustimmat koko lukuruodissa.
Vanhempi sisar oli useita vuosia palvellut talonpojissa tuolla alhaalla Skånessa. Alussa oli hän kirjoittanut kotiin kaksi kertaa vuodessa, mutta nyt ei hän ollut antanut tietoja itsestään pitkään aikaan. Äiti juuri tuumi vähän, kuinkahan tytär voipi nyt jouluiltana, mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin tuumailuihin, sillä nyt tahtoi isä ruokaa pöydälle.