Silloin tartuttiin ovenripaan ja kaivattu astui kynnyksen yli. Ei juuri tullut niin suurta hämmästystä kuin olisi voinut odottaa, kun vanhemmat ja lapset äkkiä kohtaavat toisensa vuosien takaa, mutta tyttären ääni tervehtäessä oli hiukan epävarma.
— Hyvää iltaa tänne!
— Hyvää iltaa taas, Riitu, oletko osunut kotiin itse jouluaattona?
Siinä oli kaikki.
Hiukan elosampaa tuli kuitenkin, kun Riitu oli riisuutunut saaleistaan ja päällysvaatteistaan ja äiti huomasi, ettei hän tullut — yksinään, että hän sydämmensä alla kantoi naisen tavallista rangaistusta miehen erehdyksistä. Silloin syntyi haukkumasanoja ja itkua ja isä teki uuden tervehdyksen ehyeeseen pulloon, mutta silloin myöskin valkeni asema Jönsille, niin että hän antoi seuraavan määräyksen:
— Molemmat tytöt eivät saa olla kotona. Kun juhlapäivät ovat ohitse, saa Johanna mennä hakemaan palvelusta, mutta varo itseäsi tulemasta sillä tavalla kotiin kuin sisaresi, sillä silloin saat selkäsaunan, ymmärrätkö.
Ja siten joutui Johanna ulos maailmaan ja pääsi herrastaloon sisäpiikaksi.
* * * * *
Siellä oli toisellaista elämää jouluiltana: koristeltua ja kaunisteltua joka nurkassa, elämää, liikettä ja iloa. Ja sitte tulivat pojat koulusta kotiin ja nuori kotiopettaja heidän kanssaan. Johanna oli nähnyt hänen sinisen ylioppilaslakin käänteleivän sinne ja tänne lahden oivallisella luistinsäällä; koko aamupäivän seisoessaan salin akkunassa puhdistamassa kynttiläjalkoja, mutta nyt oli hän varmaan kotiin tullut ja hänen pitäisi mennä kutsumaan häntä kahville.
Hän seisoi akkunassa puhdistamassa luistimiaan nenäliinalla. Suonet takoivat vähän kiivaammin tuosta reippaasta urheilusta ja poski hohti lämpöisenä joulukuun auringossa, joka juuri laittautui sanomaan hyvää yötä.