Johanna ei olisi ollut nainen, jos hän ei olisi nähnyt, että hän oli kaunis…
— Minä pyytäisin herra Elgin olemaan hyvän ja tulemaan juomaan kahvea alas saliin.
— Kiitoksia pikkunen!… Ja kääntyessään ympäri näki hän levottoman, kostean katseen runsaiden, mustien kiharain alta ja pienen ruskean nyrkin, joka rapisteli lukon kanssa hiukan kovemmin kuin olisi ollut tarpeellista ulos päästä. — — —
Ei siitä tullut mitään tuollaista tavallista viekotteluhistoriaa petettyine lupauksineen ja murrettuine sydämmineen ja haudankaivajineen ja kirkkotarhoineen ja omantunnontuskineen, rtstinpuuryövärikääntymyksineen ja kaikkine niine kuin kuuluu siihen asiaan. Mutta he pitivät toisiaan pitkässä ja lujassa syleilyssä ja olisi kenties ollut vaikeata laskea, kuinka monta kertaa heidän huulensa tapasivat toisensa parin minuutin aikana.
Sitten eivät he puhuneet enää koko jouluna. Nuori ylioppilas oli hyvä poika, joka punnitsematta ei tehnyt mitään, jota hän ei voinut täydellisesti hyväksyä ja Johanna karttoi häntä viattomuuden vaistolla siinä, missä vaara oli tarjona.
Hän matkusti muutamain päiväin takaa ja unohti, että Johannaa koskaan oli ollut olemassa. Johannan sydän sai piston elämänsä ajaksi.
Ne naiset ovat väliin semmoisia.
* * * * *
Mutta sentään voivat he kuitenkin milloin tahansa ojentaa kätensä toiselle miehelle tuon ainoan kuva vielä himmentymätönnä sydämmessään. Tapa ja muoto ja kirkkolaki myöntävät sen, ajalliset edut vaativat sitä, kauppa lopetetaan ja sanotaan kauniilla nimellä "avioliitoksi."
Täten tuli Johannakin rustitilallisen emännäksi. Olisihan se ollut ennen kuulumatonta, jos hän, köyhä palvelustyttö, olisi kieltäynyt, kun rikas rustitilallinen alentautui kunnioittamaan häntä tarjouksellaan.