Ja aika kului tavallista menoaan, ja rustitilallinen kokosi enemmän ja enemmän kirstun pohjalle ja eli hyvin ja teki joka miehelle oikein ja sai viime lopuksi suuren korean punanenän kasvoihinsa ja hiukan myöhemmin suuren uhkean kiven kultaisine hautakirjoituksineen luidensa päälle, ja niin tuli Johannasta leski.
Ja hän oli rehtevä ja valtansa pitävä leski nuuskarasioineen ja hienoine aliluutnanttiviiksineen ylähuulessa, mutta oliko hänellä mitään sydäntä, ei kukaan tiennyt, sillä siitä ei hän antanut koskaan tietoa, teki ympäristölleen oikeutta, mutta ei hyvää, ja oli hänellä enemmän itsekunnioitusta kuin kellään miehisellä talonisännällä naapurikartanoissa.
— Ne tulevat semmoisiksi nuo lapsettomat naiset, sanoi lukkari.
* * * * *
Mutta kaksi päivää ennen jouluiltaa oli eräs vanha vaimo kaukaa toisesta seurakunnasta sisällä Johannan kyökissä, ja sekä rengit että piiat huomasivat, ett'ei emäntä ollut enää kaltaisensa sen jälkeen. Kerjäläisvaimo oli huomattavasti tullut kertomaan sellaista, mikä oli vienyt kokonaan rustitilan emännän tasapainosta ja päivällisen aikaan käski hän valjastaa hevosen reen eteen. Ei kukaan saisi seurata häntä. Ja sitte ajoi hän neljä penikulmaa pieneen, syrjäiseen kappalaiskartanoon vanhassa Finnvedenissä.
Oli kolkkoa ja surullista sielunpaimenen majassa. Kuolon enkeli oli varsin usein seurannut köyhyyttä kantapäillä sen kynnyksen yli. Puolison, ystävät, kukoistavat lapset, toiveet paremmasta ja runsaammasta elämän leivästä, kaikki se oli hävittänyt ja ahtaalta näytti köyhän kodin rajoitettu ala. Nyt makasi vanha pastori itse tautivuoteella. Omasta puolestaan ei hän pyytänyt mitään, mutta pieni, yhdeksänvuotinen poika, ainoa, joka oli jäänyt jälelle kaikesta siitä, mitä hän oli rakastanut maan päällä, lepäsi niin painokkaana hänen rinnallaan, että hän tunsi melkein katumusta siitä ilosta, miksi poika oli ollut hänelle yksinäisyytensä viime vuosina, ja melkeimpä toivoi, että hänkin olisi mennyt ijäisyyden tietä ennen häntä.
Silloin saapui Johanna vuoteen luo ja kysyi, tunsiko pastori häntä enää.
Ei, pastori ei tuntenut häntä. Eikö pastori muistanut muuatta joulua monta vuotta sitte, kun hän oli ollut kotiopettaja… Eikö hän muistanut pientä tyttöä, joka … joka … pari silmänräpäystä oli ollut hänen huoneessaan jouluaattona.
Ah, vanhalla pastorilla ei ollut ollut montaa "hauskaa seikkailua" elämässään! Monelta olisi samanen pikainen kohtaus jäljettömiin unhottunut, mutta hän muisti sen ja punastui.
— Suokaa Jumalan kanssa minulle anteeksi, jos minä silloin panin kiusaukseen teidän nuoren, viattoman sydämmenne!