Ei, sitä ei pastori ollut tehnyt, hän oli koko elämänsä ajan ollut sama kunniallinen nainen kuin mikä nyt istui hänen vuoteensa vieressä harmaahapsisena. Mutta hän "ei ollut voinut unhottaa" … ja kun hän nyt sattumalta oli saanut tietää, kuinka asian laita oli, "oli hän rientänyt hänen kuolinvuoteelleen kuulemaan, eikö hänellä ollut mitään toivomusta, jonka hän voisi täyttää, sillä pastori oli kuitenkin aina ollut…"
Ja niin se tapahtui yhdellä kertaa tuon vanhan naissydämmen tunnustus salaisesta, muuttumattomasta alttiiksi antavaisuudesta, syöksyi esiin viisikymmenvuotisen jään ja pakkasen särkyneistä tokeista, vuosi kuumissa kyynelissä kesäsateen tavalla vanhan pastorin kurtistuneille käsille.
Ja hän, hän lepäsi hiljaan kummastellen kuunnellen. Eikö hän ollut ollut köyhä ja aina puutteessa, ja kuitenkin oli hänellä ollut varoja sellaiseen rajattomaan tuhlaukseen, että oli antanut olla haudattuna tuon runsaan rakkauden aarteen, joka oli kuulunut hänelle, koko pitkän elämän ajan! Kuinka ihmeellistä?
Suuri hämmästys syntyi siellä kotona, kun Johanna-emäntä tuli takaisin itse jouluaattona kasvattipojan kanssa. Vielä suuremmaksi kuontui hämmästys ja tyytyväisyys, kun huomattiin, että yhdessä tuon pikkaraisen kanssa rauhan ja lempeyden enkeli oli muuttanut kartanoon. Emäntä ei ollut sama kuin ennen. Erehdykset oikaistiin sävyisästi ja vakavasti, puutteen lapset tunsivat olevansa kotonaan Johannan talossa ja kun hän katsoi kasvattipoikaan, oli kuin taivaallinen loiste olisi koristanut jokaista poimua kovissa kasvonpiirteissä.
Pian kasvaisi pojasta nuorukainen leveine hartioineen, punervine poskineen ja soreaa päätä koristaisi kultakokardinen sinilakki. Ja jos silloin hänen nuori sydämmensä tulisi sykkimään nopeammin jollekin tytölle, jota oli katsonut liian syvälle hänen iloisiin, uskollisiin silmiin — eivät he koskaan tulisi eroamaan toisistaan, sen oli rustitilallisen emäntä pannut mieleensä.
Tietysti kummailivat naapurit, mitä Johanna-emännällä oli voinut olla tekemistä vanhan pastorin kanssa syrjäisessä naapuripitäjässä, mutta lukkari, joka oli ymmärtäväinen mies ja tavallisesti osasi naulan päähän, hän veti pari pitkää haikua piipustaan ja sanoi:
— Se on varmasti jotain tuollaista nuoruuden rakkautta, ne sanovat.
"Hänestä tulee kyllä."
Turhamielisyys, jonka me paraiten kaikista annamme anteeksi, silloinkin kun se on väärään suuntaan ohjautunut ja epäonnistunut, on vanhempien heikkous saada lapsensa ylemmälle elämän asemalle kuin se, jossa he itse ovat. Vanha talonpoika, joka on iertanut, kieltäytynyt vuosikymmeniä raivatakseen paikkaa pojalleen herrasmiesten usein epäillyssä ja vähän arvotetussa, mutta silti kadehditussa luokassa, vivahtaa Moosekseen, joka itse ei koskaan saanut astua siihen maahan, joka oli ihastuttanut hänen silmiään niin herttaisena kuuman erämaamatkan jälkeen; mutta isänrakkauden pilvenkorkuisten toivomusten vuorelta saa hän kuitenkin heittää ylpeitä tulevaisuuden silmäyksiä sinne, saa nähdä poikansa papin kauhtanassa tai univormussa, katederissa tai saarnatuolissa, ja silloin unhottaa hän helposti, kuinka punajuovikkaat härät uhrattiin tieteen alttarille yhtenä ainoana lukukautena ja kuinka kiinnitykset perintötilaan kasvoivat melkein sukkelammin kuin pojan lukukausitodistusten luku.
Miltä lähemmältä näyttää herrasmiesten erotetussa valtakunnassa, saa vanha isä niin harvoin kokea, sillä ennenkuin hänen poikansa palkatonna ylimääräisenä on kuluttanut voimansa jossain virastossa taikka luottamuksensa pankissa, ennenkuin velkautunut apulainen ja hänen lapsilaumansa on aivan rasittautunut oman seurakunnan odotuksessa, ennenkuin Pelle virkaan nimityksen altistamasta polusta on alkanut ikävöidä takaisin isänkodon työtelijäille saroille, niin sangen usein sitä ennen isä ja äiti on saanut karkeissa, mustissa lautapuvuissa ruumisvaunussa ajaa vanhaa, tunnettua tietä ylösnousemisen risteillä koristettuun laihomaahan.