Ja kun sitte Kalle tuli kotiin kahdentoista aikaan yöllä ja äiti istui vielä ylhäällä pienessä eteiskamarissa ja odotti häntä, eikä kukaan nähnyt sitä eikä kukaan voinut nauraa hänen vanhalle, kurtistuneelle hameelleen ja isoroimaselle huivilleen, niin silloin oli ikäänkuin jotain lämmintä olisi virrannut Kalleenkin sisälle, sillä hän painoi päänsä vaimon polville, nyyhki kuin lapsi ja jokelsi hellitellen: "äiti rakas", aivan niinkuin pienenä ollessaan.
Sitä hetkeä ei Leena-äiti koskaan unhottanut. Monina pitkinä vuosina turhaan odottaessaan, että poika palaisi rauhan ja ilon kanssa vanhaan autioon kotiin, tuskallisesti valvoessaan, oliko mahdollista, että niin runsas rakkauden siemen ei koskaan antaisi mitään hedelmää, johdatti hän muistiinsa tuon suloisen yön, väänteli ja käänteli sitä sielussaan kuin saituri kääntelee dukaattia. Kun Kalle kuitenkaan ei koskaan tullut kotiin, vaikka vuosi meni toisensa perästä ja hän alkoi epäillä hänen kirjettänsä ja häntä itseään, niin meni hän eteiskamariin, muisteli sitä yötä, kiersi silmistään pari polttavaa kyyneltä ja kuvitteli mielessään, että kaksi syleilevää kättä veti hänen päätänsä puoleensa ja kuiskattiin "äiti rakas!"
"Hän tulee kyllä", vastasi hän itsekseen seuraavana päivänä tuollaisen sielun taistelun jälkeen tyynesti ja välinpitämättä kaikille naapureille, jotka alituisesti utelivat, eikö Kalle jo ollut lopettanut lukujaan Upsalassa.
Ja kun kylän ukot menivät kirkonkokoukseen tai muuhun; yhteiseen seuraan, tiesi Hevosniityn Juhani puhua, kuinka hirveän kovalla pidetään ylioppilaita Upsalassa; ne saivat lukea yötä päivää, ja heidän Kalle, joka kuitenkin oli sukkela poika ja nyt oli seitsemättä vuotta siellä, ei ollut saanut koskaan niin paljon lomaa, että olisi voinut matkustaa tervehtimään heitä kotiin.
Rovasti arveli, ettei se voinut olla niin tiukkaa, mutta silloin pudisti Juhani päätään ja vakuutti: "Rakas herra rovasti, ei ollut yhtään samallaista Upsalassa teidän aikananne kuin nyt on."
Pian tiesi jokainen tuolla kotona vähin, että Hevosniityn Juhanin Kalle oli käynyt läpi ne kaikki arvoasteet, jotka iloinen ylioppilasmaailma on keksinyt liiallisen ilon sankareille sekä ettei hän koskaan elämässä voisi tulla kotiin tutkintotodistus taskussaan, mutta Hevosniityn vanhuksilla oli asia paremmin selvillä. Olihan Kalle itse kirjoittanut: "Jos minä olisin tahtonut ottaa vain tavallisen jokapäiväisen tutkinnon, niinkuin rovasti ja apulainen siellä kotona, niin olisin minä ollut valmis pappi jo aikoja sitte, mutta ne sortoaseet, jotka meidän päivinämme uhkaavat kirkon muureja, vaativat toisellaista vastapainoa kuin ne hauraat jumaluusopilliset aseet, joita taottiin 1830-luvulla: minä haluan tulla oppineeksi mieheksi, mainioksi, eteväksi jumaluusoppineeksi, minä tahdon ennen kaikkea tuottaa vanhoille, rakkaille vanhemmilleni kunniaa, ja sentähden se — viipyy."
Ja siksi rahoja, paljon rahoja! Yksi niittysirpale ja peltotilkku meni toisensa perästä ja vihdoin kirjoitti Kalle, joka aina oli niin rakas ja vanhempien parasta huolehtiva, että olisi parasta että he möisivät koko Hevosniityn, sillä hän piti olevan suuren synnin, että he vanhoilla päivillään iertäisivät ja ahertaisivat maanviljelyksen kanssa. Sitten voisivat he elää hyvin rahoilla, mitä jäisi jäljelle siitä, kun hän olisi saanut lukujensa lopettamiseksi, ja jos ne riittäisivät vain pari vuotta, niin hän kyllä sitte pitäisi huolta vanhuksista.
Ja niin pidettiin tilalla huutokauppa, ja kun Juhani sitten seisoi valmiina muuttokuorman vieressä taivaltamaan uuteen kotiinsa, pienoiseen mäkitupaan metsän sisässä, ja kysyi huutokaupan pitäjältä sellaisella äänellä, tietysti, kuin keuhkotautinen tiedustelee lääkäriltä tilaansa, uskoisiko hän, että Kallesta tulisi pian pappi, katkaisi Leena huutokaupan pitäjältä puheen, nauroi iloisesti ja arveli:
— Hänestä tulee kyllä.
Toiset lapset olivat saaneet aikoja sitte lähteä ulos maailmaan suutuksissaan, että vanhemmat olivat ensiksi syntyneen eduksi uhranneet kaiken varallisuutensa. Kirjeet Kallelta lakkasivat myöskin, kun hän oli täydelleen saanut suuren summan talon hinnasta, ja neljä vuotta oli kulunut ilman mitään lohdutusta ja hoivaa vanhusten sydämmille. Vihdoin olivat he sellaisella kainoudella kuin haaveileva nuorukainen ensi kerran rohkenee epäillä rakastettuansa, tiedustelleet yliopistokaupungista. "Entinen jumaluusopin ylioppilas Karl Johansson ei ollut ollut kahteen vuoteen kaupungissa."