Nyt ei voinut enää itse Leena muori kauvemmin uneksia poikaansa pyhää ehtoollista jakamassa kuolinvuoteellaan, mutta voi jos hän kuitenkin palaisi kuinka köyhänä, kurjana ja vihelijäisenä tahansa ilman viiniä ja oblaattia, ilman papin vihittyä pukua. Kuka on silti paremmin vihitty ummistamaan äidin silmiä kuin oma poika!
Mutta hänen pitäisi tulla pian, sillä ilta alkoi tulemaan mäkituvan asukkaille, ja eukon ääni kävi aina heikommaksi kun hän melkein tajutonna mumisi:
— Hän tulee kyllä, hän tulee kyllä! Ja niin hän tulikin. Hiljaisena, suloisena kesäiltana ilta-auringon laskiessa. Kun Leena äiti silmäsi ylös, niin seisoi hän ovella. Hänen silmänsä eivät tunteneet enää sitä komeaa ylioppilasta, jolle hän oli heittänyt hyvästit 10 vuotta sitte, tuossa kalpeassa, ränsistyneessä maankiertäjässä, joka nyt katseli häntä kuumeesta hehkuvilla, kyyneleisillä silmillään mutta hänen suunsa huudahti hänen nimensä yhtä sukkelaan ja erehtymättä kuin kompassin neula näyttää pohjoista.
Ja niin sai hän vihdoinkin kuulla hänen saarnaavan. Mutta se ei ollut sellainen saarna, kuin hän oli odottanut 10 vuotta. Se oli synnin ja puutteen puolipäiväsaarna, lähtöisin suoraan todellisesta elämästä, ja saarnaaja oli kurjuuden täydessä virkapuvussa: liassa ja rääsyissä. Eikä siinä saarnassa ollut monta "Isä meidän", mutta pimeyden ruhtinas siinä tuon tuostakin sai tulla esille ja sai, kuten tavallista, syytöksiä kaikesta siitä, mitä oli kohdannut nuorukaista ja miestä ja saattanut hänet tänne, jossa hän nyt makasi vanhusten ovella, mutta myöskin kuoleman portilla.
Mutta sen mukaan kuin yö lähestyi loppuaan, ja linnut heräsivät puistossa, ja aamurusko tunkeutui akkunaruutujen lävitse, ja poika alkoi erottamaan rynkkyjä äidin otsalla ja isän kumarassa muodossa, niin puhkesipa esiin katumus, itsesyytös ja kyyneleet. Ja juuri auringon noustessa nukahti hän viimeiseen uneen pää nojautuneena sille polvelle, joka hänelle oli niin tuttu, ja otsalla muutamia suuria, lämpöisiä vesihelmiä.
Ja Leena äiti silmäsi ylös tuonne siniseen avaruuteen ja arvaili, löytyikö paikkaa tuolla ylhäällä sortuneelle, synnin saastuttamalle henkiraukalle, jota ei ollut voinut tukea edes voimakkain maallinen rakkaus: äidin rakkaus; arvaili, voiko hänen poikansa päästä sinne, jossa ei ole enää mitään surua ja kiusausta.
Ja ruudulla leikkivä auringon säde, hennonvihreät koivunlehdet, varpunen akkunanlaudalla; kaikki, kaikki tässä luonnossa, joka niin selvään ja kuultavasti puhui rakkauden kieltä ja vakuutti mahdottomaksi luojan ikuisen vihan, kuiskasi:
— Hän pääsee kyllä, hän pääsee kyllä!
Ainoastaan yksi lehmä.
"Tähden" kanssa oli samoin kuin kruununprinssien perintötilusten: sitä oli mietitty, toivottu ja odotettu jo vuosikausia ennen syntymistään.