Sitte tuli kovia aikoja. Säälimättömän kylmä Kesäkuun yö ruhjosi laihot mäkituvan pienillä saroilla, ja Kallen oli täytymys turvautua huutokauppaan saadakseen viljaa leipäaineeksi. Syksyn tullen eivät ajat olleet käyneet paremmiksi eikä talonpojilla ollut mitään työtä annettavana. Kalle oli velkaunut, kun oli huutokaupassa hankkinut itselleen viljaa eikä hän voinut maksaa sitä. Nimismies tuli ulosmittauksille. Taloudentarpeet olivat vanhat ja huonot, ja Tähti oli ainoa kelpaava velan suoritukseksi. Ja niin kirjoitti nimismies sen 33 taalarista ja 16 killingistä, ja suuri sinetti kiinnitettiin sen vasempaan sarveen, ja Kallea muistutettiin uloshakulain määräyksistä, siinä tapauksessa, että hän hukkaisi pantin.
Mutta kun komisarius tuli ulos navetasta, seisoi Tiina halkomäellä kalpeana kuin ruumis ja ui kyyneleissä. Mutta ei se ollutkaan tällä kertaa tuo vanha, oivallinen, hellittämätön komisarius, vaan uusi kirjoittaja, joka ei vielä ollut kerjennyt hankkimaan itselleen tuollaista hyvää ja mukavaa kerrosta sydämmensä ympärille, mikä on niin hyödyllinen täällä elämässä, vaan hänen silmälasiinsa tuli kosteutta ja vähän lämpöistä rintaan, ja niin meni hän takaisin parteen, nykäsi pois sinetin "Tähden" sarvista ja sanoi: "Minä lainaan teille rahat; saatte maksaa minulle takaisin, milloin voitte."
Ja silloin itki Tiina vielä kovemmin eikä voinut sanoa muuta kuin "Jumala siunatkoon!" ja se tuntui olevan vanhasta neljännysmiehestä hirmuisen huono suoritus.
Ja jokaikinen sunnuntai sitte, kun pappi rukoili "kaikkien uskollisten virkamiesten" puolesta, muisti Tiina meidän Herraamme rukoilla erityisesti nuoren nimismiehen kirjurin puolesta ja "Tähti" seisoi levollisena parressaan vielä pari talvea.
Sitte tuli taas parempia aikoja; metsät nousivat hinnassaan ja Kalle ansaitsi paljon rahaa sarkahakkuussa. Mutta muutamana iltana tulivat kumppalit mökkiin kantaen Kallea paareilla; muuan honka oli tuulen voimasta kaatunut vastaiselle puolelle, murskannut häneltä rintakehän ja he luulivat, ettei Kallella olisi paljon jäljellä elämässä.
Ihmissydän on aina yhtäläinen. Ei siinä auta, että on tottunut puutteeseen ja kärsimiseen, ei siinä auta, että koko pitkän ijän on taistellut puutteiden ja kieltäymyksien kanssa: tuollainen isku tapaa yhtäläisesti armollista rouvaa kuin torpparin vaimoa ja kun Kalle mullattiin itäpuolelle pientä pitäjäntupaa, tunsi Tiina selvästi, että nyt oli loppunut sekin niukka ilo, mitä hänellä ennen oli elämässä ollut.
Ja "Tähti" täytyi myödä; ei löytynyt mitään neuvoa siihen; vaikka kyllä Tiinan ja tyttären askeleet markkinoille tuon vanhan toverin rinnalla olivatkin raskaimmat kuin mitä he olivat elämässään ottaneet niiden jälkeen, mitkä veivät heidät "isän" haudalle.
Oli liikuttavaa nähdä miten välinpitämättömästi sekä herrat että talonpojat käsittelivät "Tähteä" lehmätorilla. He tarkastelivat ja tunnustelivat sitä, ajoivat sitä eteenpäin ja vieläpä potkaisivatkin sitä, aivan kuin jos se olisi ollut tavallinen lehmä. Mutta se talonpoika, joka potkasi Tähteä, ei sitä saanut, vaikka hän tarjosi kolme taaleria enemmän kuin toinen, siivo talonpoika, joka ystävällisesti silitti sitä. Se oli köyhän ihmisen uhri tunteilleen, se oli viimeinen, minkä nuo naisraukat voivat tehdä vanhalle, rakkaalle ystävälleen.
Ja kun rahat olivat luetut ja tytär pistänyt viimeisen palan eväskakkua Tähden suuhun, ja nuo harmaansiniset silmät viimeistä kertaa kummastelevalla ilmeellä suuntautuivat noihin kahteen, jotka seisoivat tuossa itku kurkussa, silloin, silloin oli liian rasittavaa heille molemmille ja ääneen nyyhkien kääntyivät he pois ja menivät sukkelaan alas maantielle päin.
Mutta markkinaäijät kirkuivat, jotta metsä vastaili, vetivät korkkeja pulloistaan ja arvelivat, että tuo naisväki on hullua, kun vanhan lehmärahjuksen tähden noin vesittelee.