Salakapakoitsijan tytär.
"Se lämmittää, mutta samalla tavalla kuin piiskan sutkaus lämmittää väsynyttä kyytihevosta."
Näin puhui tuo arvokas raittiudenystävä Pehr Wieselgren kerran väiteltäessä väkijuomista, kun vastapuolue toi puolustukseksi meidän kylmän ilmanalamme ikäänkuin anteeksi annettavana ruotsalaisen väkijuomien haluun.
Olkoon nyt tämän kanssa kuinka tahansa: se on varmaa että Ruotsin talonpoika usein on käyttänyt arvokasta keksintökykyään mukavasti tai hyvään hintaan saada tuota mielijuomaansa. Tästä salapolttimot, kun valtio otti yksinoikeudekseen sen valmistuksen, siitä salakapakat kun sen anniskeleminen annettiin vapaaksi, mutta alituisesti suurenevaa veroa vastaan, joka on saattanut kolmikertaisen hinnan tavaralle.
"Kotitarvepolton" aika oli ohitse; ei nähty enää pienten kylien tilanomistajain — joissa usein koko kyläkunnan peltomaa oli ylinäkyvänä piirinä ilman aitoja sarkain välillä keväällä ajavan yhteen sahransa ja karhinsa eteen valjastetut konit ja yhteisesti pystyttävän viinajumalanalttarin milloin yhden milloin toisen pientareella, aina sen mukaan kuin vierasvaraisen satunnaisen tarjoojan kellari oli sijoitettu, eikä kuulunut enää tällaista: "Isälle puolituoppia, äidille puolituoppia, rengille ja piialle puolituoppia, kaikille lapsille tuoppi juhla-aamuisin."
Mutta tuntui liian kalliilta maksaa kahdeksan taalaria kannusta, kun oli totuttu keittämään itse tavaraa takassa tuolla kotona taikka pahimmassa tapauksessa ostaa tuoppi 33 äyrillä lähimmäiseltä naapurilta. Ainakin päästäkseen tekemästä lähetyksiä kievaritaloihin, alkoivat yrittelijäät miehet ja vaimot, joita ei rasittanut liian tiukka omatunto, pitää saatavina virvoitusjuomia salassa. Todistajia oli helposti ymmärrettävistä syistä vaikea hankkia ja se, joka kirjoittaa näitä rivejä, muistaa vielä lapsuudestaan muuatta paloviinajuttua paikkakunnan käräjissä, jossa kylässä oli muuan suuri kivi, jonka taakse rahat ja tyhjät pullot pantiin ja josta täytetyt pullot tunnin takaa noudettiin; syytteeseen voitiin ainoastaan tämä yksi ainoa paloviina-asia saada. Usein vanhat, entiset linnavangit tai piiskatut naiset toimittelivat alttaripalvelusta näissä juopumukselle pyhitetyissä, vaatimattomissa temppeleissä, mutta asia ei sen vuoksi kärsinyt, sillä mitäpä tarvitsivat nämä viinajumalan palvelijat lain tarkoittamaa "kansallista luottamusta", kunhan heillä oli vaan ostajiensa luottamus.
* * * * *
"Metsä-Sissalla" R—— pitäjässä Kronobergin lääniä oli persoonassansa niin vähän kuin mahdollista Hebeä, mutta hyvin kyllä paljon Megaraa. Hän oli 45 vuoden vanha, hampaaton, hoippuva ruumiiltaan ja päivettynyt kasvoiltaan, hän oli kolme kertaa ollut vedellä ja leivällä Wexiön koppivankilassa ja kaksi kertaa täytynyt taivuttaa ei vakaumustansa, vaan luisevan selkänsä raipoille, joilla juriidillinen oikeus entiseen aikaan niin usein lopetti väittelynsä piiskurin välityksellä. Hänen harmaa lyyhistynyt tupansa lankunpalasine rikkoutuneella katolla ja rikkinäisine ikkunaruutuneen, jotka mellastelevat vieraat olivat puhkoneet, eteenasetettuine Sissan hameenpalasineen kohosi puhtaasti l,5 kyynärää maan alta, jonka sisään se oli kaivettu melkein yhtä syvälle: se tuskin näkyi ohimenevän maantien aidan toiselta puolen, mutta Sissan kauppaystävät olisivat kuitenkin sinne pimeimpänäkin iltana osanneet, sillä emäntä oli jo vuosikausia myönyt paloviinaa kohtuulliseen hintaan eikä koskaan estellyt asian kanssa. Väliin sai hän kihlakunnan oikeuteen tehdä yhden ja toisen matkan, mikä pahimmassa tapauksessa ulotettiin, niinkuin äsken mainittiin, läänin pääkaupunkiin, mutta hyvin onnistuneesti palanneena pesäänsä palveli Sissa ostajoitaan samalla vilpittömällä uutteruudella kuin ennenkin.
Tällä olennolla, joka naisesta oli kadottanut kaiken muun paitsi vähää jäännöstä ulkonaisesta muodosta, oli yksi lapsi — nimettömälle isälle tietysti — mutta (juonitteleva luonto!) se oli rakastettavin pienokainen kuin voi kohdata. Tytön kiharat olivat ruskeat ja silmät ruskeat ja kummailevat ja sitte se oli iloinen ja onnellinen paitaressu, sillä kaikki inhimilliset tunteet, jotka mahdollisesti ennen olivat asustaneet salakapakoitsijan sydämmessä, olivat uudestaan syntyneet jumaloivana rakkautena pikku Märthaan, joka aina sai osakseen hyvän kohtelun eikä koskaan kaivannut mitään niinkauvan kuin liike oli voimassa, ja oli liian heikko ymmärtämään kaikkea sitä kurjuutta, joka häntä ympäröi.
Niin kuluivat vuodet, mutta sitte kuohahti tempova tuulahdus Pohjolan metsissä; miehuullinen ääni, jota tulistutti innostuksen hehku, kohotti sotahuudon kansakunnan perintövihollista vastaan, ei itäistä kotkaa vastaan, joka vuosisadan koitossa repi veljesmaan Pohjanlahden rannalla meidän poveltamme, vaan tuota hiiviskelevää paholaista vastaan, joka oli astunut niin monen Pohjolan mökin kynnyksen yli ryöstääkseen kaiken ilon ja rauhan, joka oli asunut siellä sisällä. Ja se mies, joka puhui herätyshuutoja Ruotsille, oli syntyisin Wärendin seuduilta, eikä siis ihmeellistä, jos hän siellä ensiksi kaiutti taisteluhuutoaan, ei ihmeellistä, jos Pehr Wieselgren piti ensimmäisen raittiussaarnansa meidän seuduillamme. Tuo hienosti sivistynyt kaunotieteilijä, jonka luennoita korkeamman oppipaikan sivistystä etsivä nuoriso ihmettelyllä oli kuunnellut, meni ehkä liian pitkälle, kun hän, jotta maamiehensä häntä ymmärtäisivät, usein valitsi kuvansa suoraan — karjapihalta ja sikolätistä, mutta tarkoitus saavutettiin, ainakin siksi kertaa, ja koko kunnat nousivat yhtenä miehenä kirjoittamaan kaikkialla muodostuneiden raittiusyhdistysten listojen alle ja kielsivät "pirunjuoman" käytön niin hyvin kotona kuin kylässä.