* * * * *
Kauppias X — häneltä olen minä kuullut aiheen tähän pieneen kertomukseen — oli kauvan aikaa sitte lakannut olemasta näytekauppiaana, hän oli nyt "oma herransa," ja jos hän joskus ajatteli sitä iltaa Smålannissa, jolloin hän oli pelastanut kahden ihmisen elämän kuolemasta, tapahtui se ainoastaan silloin, kun me väliin annamme sielun silmämme kiitää takaisin puoleksi kalpeutuneiden muistojen kuihtuneeseen ruusutarhaan.
Häneltä oli kahtenakymmenenä vuotena ollut affääriasioita arvossa pidetyn ——e:n firman kanssa eräässä kaupungissa, mutta ei ollut koskaan tavannut sen päällikköä. Nykyisin oli hän saanut tietää, että tämä oli vetäytynyt pois affääreistä ja jättänyt ne pojalleen. Tapahtui sitte, että patruuni X. muutamana päivänä sai lääkäriltään neuvoja suoristamaan konttoripulpetin tykönä liiaksi köykkyyn käynyttä selkäänsä merenrannikon suolaisessa vedessä, ja matkallaan tuli hän kaupunkiin. Kauppamiehet ovat yhtä kohtelijaita kuin muutkin, jonkatähden patruuni X. käytti tilaisuutta käydäkseen ——e:n kauppahuoneen uuden päällikön puheilla. Hän otettiin mitä ystävällisemmin vastaan ja kutsuttiin päivällisille herra ——e:n kotiin, joka oli hieno ja soma ja jossa rouva ——e nuorempi, kaunis, rakastettava nainen, toimitti niin emännän virkaa, että hän kokonaan ihastutti kauppapatruunan "maalta." Ainoa, mikä olisi voinut muistuttaa rouva ——e:n ulkonäöstä, oli ruma arpi toisessa poskessa, ikäänkuin jonkun palohaavan tai sellaisen aikaansaama. Mutta vieras kuitenkin kiinnitti vähemmin huomiotansa siihen kuin emännän ihmeellisesti säteileviin ruskeihin silmiin, jotka hän luuli nähneensä jossain ennen, vaikka hänen oli mahdoton muistaa missä.
Mutta herkullisemmallakin päivällisellä on loppunsa, ja kahvin tarjottua otti herra ——e vierastansa kainalosta sekä sanoi nuorelle rouvalleen:
— Me menemme nyt ulos, jotta herra X. saa nähdä hiukan … kaupungin ympäristöä eikä maksa vaivaa odottaa minua illalliselle, pikku Märtha.
"Pikku Märtha" — eikö hän sanonut niin tuo vanha kauhea metsämummo, kun väkivallantekijät tahtoivat surmata hänen lapsensa? Ja nuo ruskeat silmät ja arpi poskessa — niin, se oli hän, siitä ei ollut mitään epäilystä. Häntä, joka ei salli varpusenkaan pudota maahan ilman tahtoaan, oli miellyttänyt antaa tuolle paheen ilmapiirissä kasvaneelle salakapakoitsijan tyttärelle, torpparin "myödylle" kasvatuslapselle sellaista, mitä hyvien vanhempain hellästi ja hyvin hoidetut lapsukaiset usein saavat kaivata: rikkautta, rakkautta ja hyvän kodin ja — mikä parasta kaikista — hän näytti sen ansaitsevan.
Pekka Juhonpojan Lassi, josta tuli mies maailmassa.
Pekka Juhonpojan Lassi oli tuonkin vähän helläsydämmisen köyhäinhoidonesimiehen lausunnon mukaan "kauheassa kurjuudessa."
"Kurjuus" voi olla monenlaatuista, emmekä me harvoin sekoita sitä — ylpeyden ja ilon kanssa.
Kulta ja kunnia, ostettuina ihmisarvolla ja kansalaisluottamuksella, loisto ja nautinnot sydämmettä jakaa niitä muiden kanssa, ylellisyys ja ylpeys, saavutettuina kieltämällä oman vakaumuksensa, se kaikki on kurjuutta. Olla tuntematonna, köyhänä ja vähäpätöisenä, mutta sydän hehkuvana täynnä nuoruuden mieltä ja nuoruuden voimaa, joka haluaa ja voi syleillä koko maailmaa, se ei ole kurjuutta, se on iloa, ylpeyttä, pauhaavaa riemua.