Mutta löytyy myös sellaista kurjuutta, josta ei kukaan erehtyne, ja sellainen oli tullut Pekka Juhonpojan lesken raskaaksi osaksi. Ei kenenkään sitte puolen vuosisataa ole tarvinnut meidän isänmaassamme "kuolla nälkään" ja tuo keuhkotautinen leski, joka ei ollut voinut vuosikausiin jättää olkivuodettaan kurjan hökkelinsä loukossa, sai myöskin köyhäinhoidolta tulevat kuusi kappaansa viljaa ja kaksikymmentäneljä killinkiä rahaa joka kuukausi itseään ja poikaansa varten. Hän siis nautti aikalailla apua, niin, hän oli pitäjän kaikkein runsaimmasti vaivaishoitoa kuluttava ja hänen tuli olla tyytyväisen. Sen ajan tavarahintojen mukaan teki se kokonaista kolme killinkiä päivässä "kahdelle yksinäiselle ihmiselle."
Mutta hän oli niin hirveän kipeä, hän ryki, jotta tuo kurja asunto vapisi, ja olisi ollut ruodulle ja hänelle itselleen parasta, kuta pikemmin hän olisi saanut sen lopettaa. Eikä hän voinut olla ajattelematta poikaraukkaansa, vaan maatessaan itki yöt läpeensä, mitä hänestä tulisi sen jälkeen kun hän oli mennyt pois.
Oikeastaan se oli tämä, jota köyhäinhoidon esimies piti niin "kauhean kurjana." Herra Jumala, voihan poika nyt kelvata paimentamaan lampaita, ajamaan puimakonetta, tulla kaupunginrengiksi, kaartilaiseksi, mäkitupalaiseksi, rantajätkäksi tai murtovarkaaksi, kaikki mahdollisia elämänratoja, jotka ovat avoinna köyhän miehen lapselle.
Kansakouluja ei vielä silloin ollut. Poika — hän oli muutoin nimeltään Lassi — sai sentähden väliin silpota kuusenhakoja talonpoikien vasikankarsinoihin, mennä ulos noukkimaan tuulenkaatamia oksia iltalämmitykseksi sekä sitte puhteella istui lukemassa katekismusta, kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiämme. Voi, miten tuo rakastaminen tuntui vastenmieliseltä poikaparalle! Eihän Jumala tahtonut parantaa äidin yskää tai vaikuttanut talonpoikiin, että he olisivat hyvin puhdistaneet köyhäinhoidolle tulevan viljan; "lähimmäiset", ne olivat kylän poikia ne ja ne tavallisesti löivät ja häpäsivät Lassia ja nimittelivät häntä "kerjäläiseksi" ja "ruotilaiseksi."
Sitte tuli eräs nuori lääketieteen kandidaatti herraskartanoon kesällä. Hänellä oli tapana olla paljon ulkona nuorten neitien kanssa ja kun ihmisystävyyden aate oli tullut juuri siihen aikaan muotiin sekä Tukholmassa että Upsalassa, niin kävi nuori herrasväki siellä ja täällä sisällä köyhimmissä tuvissa. Nuoret neidit antoivat laihimmille lapsille pieniä kauniita rukouskirjoja ja kertoivat liikuttavia historioita pienistä mustista neekerilapsista, jotka olivat tulleet uskomaan Kristuksen päälle, ja kandidaatti määräsi voimakasta ravintoa ja lasin hyvää viiniä silloin ja tällöin heikoimmille naisille.
Mutta ei kukaan maailmassa voinut käsittää, miksi eivät lapset tulleet lihavimmiksi rukouskirjoista tai iloisemmiksi kaikenmoisista neekerihistorioista ja mitä renginvaimoihin tuli, niin olivat he yksipäisiä edelleenkin syömään kauraleipäänsä ja unohtivat kokonaan hankkia itselleen häränpaistia ja portviiniä.
Kerran tuli kandidaatti myöskin lesken mökkiin ja tervehti niin ystävällisesti ja arveli, että tuvassa oli huono ilmajohto ja olisi parasta rakentaa tupa uudelleen, mutta tuo vaimoraukka hymyili niin lempeästi ja sanoi:
— Kiitoksia, rakas herra tohtori, mutta minun kanssani on se pian ohitse kaikissa tapauksissa, keuhkotauti tuo kuoleman kuinka se muuttuneekin.
Mutta nuori lääkäri kuunteli vaimon hengitystä, kopisti häntä hellästi ja vakuutti, ett'ei se vielä ollut keuhkotautia, vielä voisi parempi koti, lääkkeet ja voimakkaampi ravinto palauttaa terveyden.
Lassi seisoi ammottavin suin ja säteilevin silmin. Voitaisiinko todella hänen äitinsä pelastaa! Hänen pitää mennä köyhäin esimiehen luo kertomaan, mitä tohtori on sanonut. Mutta siellä sai hän vain nuhteita: "Pitäisikö köyhäinhoitolaisia vaalia kuin kreivinnoja! Kuka palkitsisi ruodille kaiken tuon?"