Vähää ennen oli tuomari liikutuksesta ja Xeres-viinistä värisevällä äänellään esittänyt varsinaisen syntymäpäivämaljan monilla kauneilla sanoilla "miehestä, joka omilla voimillaan oli murtanut itselleen tien köyhyyden matalasta majasta rikkauteen ja arvoon, kaikkien kunnioitukseen ja rakkauteen."
Ja kauppamies Persson oli vastannut moniailla lyhyeillä sanoilla tavalliseen tapaansa, jotta muutamat äsken veljistyneet vieraat kaupungin herrasluokasta kuiskivat keskenään: "talonpoika pistää esiin, vaikkapa hän ansaitsisikin miljooneja", ja nyt huvitteleivat vieraat itsekseen niin hyvin, että isäntä voi sytytettyään sikaarin hetkeksi mennä puistoon yksinään.
Ei hän rakastanut seuraelämää, mutta hän oli kerran oman nimensä ohessa kuullut mainittavan lisänimen "vanha kitupiikki", ja sen jälkeen sai paikkakunnan miespuolinen pitoja rakastava osa syödä mahansa kipeäksi ja juoda itsensä humalaan hänen luonaan neljä kertaa vuodessa paremmissa tavaroissa kuin kenenkään muun luona.
Hän kävi harvoin, jos koskaan kirkossa, mutta hän oli kuullut, että Valdersborgin kamariherra oli kieltäytynyt lahjoittamasta rovastin kehoituksesta 300 kruunua uusiin kirkkourkuihin, ja silloin sai hän "nousukas" äkkiä vastustamattoman halun lahjoittaa koko tuollainen laitos, johon kopealla ja jäykällä aatelismiehellä ei ollut varoja antaa edes satunnaista apua.
Ei hän suosinut ulkonaista loistoa, mutta kuitenkin oli hän koristanut kauan aikaa sitte kuolleen köyhäinhoitolaisnaisen haudan Kvastlöjan kirkkotarhassa oikealla marmoripatsaalla.
Mutta tuo köyhäinhoitolaisnainen oli hänen äitinsä…
Samana päivänä, jona sama patsas oli saapunut Kööpenhaminasta, ja hän oli matkustanut hautausmaalle työmiestensä kanssa laittamaan sitä sijalleen, oli kamariherra kohtelijaana tullut häntä kohti ja armollisesti lausunut rautaportilta:
— Paras herra Pettersson, älkää pitäkö minua liian epahienotunteisena, jos sanon, että on hiukan sopimatonta teille, että kunnioitettu rouva äitinne on saanut sijansa paikassa, missä lepäävät monenmoiset henkilöt. Minua ilahduttaisi suuresti saada ehdottaa teille teidän siirtämään tuon ylevän naisen jäännökset ja sijoittamaan ne minun sukuhautani viereen, missä vielä yksi paikka löytyy.
Mutta silloin oli tuo entinen kerjäläispoika oikaissut itsensä ja vastannut käryllä äänellä:
— Erinomaisesti teille, herra vapaa- ja kamariherra, olen kiitollinen, mutta itse kullakin on ylpeytensä ja minulla on se, että Per Jönssonin leski, joka ei suinkaan ole mikään "rouva", vaan ainoastaan köyhä kansannaisraukka, joka kuoli kärsimyksistä ja huolista, lepää siellä, jonne hän on laskettu, ja että kirkkotarhan köyhäinosalla on kaunein muistokivi.