Kaikki tuo nyt johtui niin vilkkaasti patrooni Perssonin mieleen tuossa hänen kävellessään ja itsekseen ajatellessaan. Useita muita muistoja pullahti myös esiin monimutkaisista piiloistaan hänen sielunsa pinnalle.
Hän muisti, miten hän oli alkanut "kesämiehenä" "esimiehen" talossa 30 kruunun palkalla kuukaudelta, kuinka hän oli säästänyt 7,50 näistä 30, ostanut niillä muutamia saipuoita, lankarullia ja nauhoja sekä 50 kelvotonta sikaaria, ja sitte lähtenyt kaupalle maailmalle "pussi seljässä", hän muisti, kuinka pussi oli vähitellen kasvanut ensiksi oikeaksi kauppamiehen laatikoksi, sitte huonoiksi vaunuiksi pattijalka Puten vetäminä, sen jälkeen kunnollisiksi kaluvaunuiksi, joita veti rivakka ja nopsajalkainen hevonen, mikä oli m.m. herättänyt kateutta Kvastlöjan talonpojissa, ja lopullisesti omaksi kiinteäksi puodiksi, jossa oli punnituspainot ja sadottain pieniä laatikoita.
Sen perästä luisti asiat sukkelaan. Yksi summa toisensa perään oli karttunut säästöihin, ja nyt oli hän pohatta, suuri pohatta, mutta kummallisen vähän hän tunsi siitä riemua. Aina kun hän oli tuntenut halua alkaa nauttia elämästään, saamaan hiukan virkistystä työkuormassa tai kun hän oli aikeessa perustaa omaa kotia, niin oli hän aina tuntenut itsensä niin vieraaksi sille piirille, johon hän oman asemansa puolesta kuului, niin oli sydämen ja muiston hiljaisesta nurkasta pistänyt esiin hänen ja elämän ilon välille kärsivät, vakoituneet naisen kasvot ja kuivunut käsi, joka hervokkaasti nypläili vuoteen likaista olkea, niin, kun hän oli ollut teaatterissa, oli iloisimpien laulunäytelmien tenoorien juoksutuksia hänestä äkkiä tuntunut keskeyttävän repivä kuoleman yskä.
Nyt oli hän tullut puiston päähän, tallin luo, missä hänen lemmikkielukkansa hauskuutteli täyteläisen suurteen ääressä. Ja kuinka tallin seinät olivat lujat ja tiiviit! Jos tuossa kurjassa, pienessä mäkituvassa olisi ollut sellaiset seinät, niin ehkä … ehkä…
Mutta ei, hänen täytyi mennä vieraidensa luo! — Kohotetut lasit säteilivät ruutujen läpi. Niissä oli alkuperäistä, hyvää viiniä, sen hän tiesi. Mitä hän olisikaan tahtonut antaa, että olisi saanut pari pulloa sitä, kun tuo sairas raukka väsyneellä äänellä kähisi:
— Onko maitosiutu läkkimitassa jo aivan kaikki, Lassi pikkunen?
Kyökin akkunassa seisoivat palvelijat ja ahmivat kananpoikia ja teiriä. Voi ettei hän kaikella kullallaan voinut pakottaa takaisin aikaa, ja yhdellä sadannesosalla kaikesta tuosta ylellisyydestä rientää sovittavilla käsillä metsien ja öiden läpi tuohon kurjaan, pieneen lapsuuden kotoon!
* * * * *
— Ei, katsoppas Perssonia, missä sinä olet ollut, kunniaäijä? Maljasi, vanha kelpo mies! Onko se totta, että sinä aivot Karlstadiin ensi viikolla? Rikkaan miehen kipuja … tietysti … tietysti… Sitte emme me saa sinua nähdä pitkään aikaan, mutta ei me, tuhat vieköön, tule sinua sentähden unohtamaan. Laulajat esiin!
"Ken veljyttään ei muistaisi"
— — — — —