Niin kaikui ilon rähinä kauppias Perssonin jälleen sisään astuessa, mutta nurkassa kuiskittiin:
— Hiton kituri, kun ei kirjoittanut Silfversvans'in vekseliin, vaikka hän alentautui juomaan veljen maljan tuon vanhan ryytikauppiaan kanssa — — Missä luulet hänen nyt olleen? Ehkä hänellä oli kohtaus jonkun torpparinsa tyttären kanssa puistossa. — Voi tuhat, ei hänellä ole enemmän tuntoa ruumiissa kuin kivipatsaalla, jonka hän pystytti äitinsä haudalle. — Hän on ollut varmaan alaalla konttoorissaan ja laskenut korkoja, luulen minä.
— … Ei, nyt me jätetään rauhaan sinut, kunnon veikko. — Hyvästi, hyvästi! — Nämä sikaarit ovat niin hyviä, niin että et saa pahastua, että minä otan niitä kourallisen. — Terve tuohon käteen, veli!
* * * * *
Vielä kauvan sen jälkeen kuin vieraat olivat lähteneet, välkkyili iltatähti avonaisen salin akkunan läpi isäntään, joka seisoi yksinään katkeroissa ajatuksissa kädet vakoutuneiden kasvojensa edessä, sillä välin kun koko pitäjäs kadehti "Per Jönssonin Lassia, joka noin onnekkaasti oli päässyt eteenpäin maailmassa."
Kuninkaan kyyti.
Kun isä sunnuntaina jälkeen päivällisen tuli kirkosta tuonne pieneen kotiinsa metsän takalistolla, ei hän puhunut yhtään sanaa, mutta kotiväki ymmärsi kyllä kuitenkin, että jotain oli vinossa, sillä hänen puhdistaessaan paidan hihaansa puulusikkaansa, uiskenteli vielä pari tai kolmekymmentä pientä keltaista hernettä sinne tänne kannunkupissa aivan kokonaisina, ja silloin ei ollut asiat oikealla kannalla isän kanssa, sen voi silloin jokainen käsittää.
Lapset, renkipoika ja tuo pieni kesäpiika eivät puhuneet mitään, mutta äiti oli huolissaan ukkonsa tähden ja tiedusteli.
— Onko nimismies taas langettanut sakkoon tielohosta?
— Sakkoja ei lueta ylös ennenkuin sunnuntaina, tiedät sinä hyvin.