— Sitte ovat varmaan mullipahukset menneet Pekka Ollinpojan Kustaa
Juhanin peltoon, luulen minä.
— Oo — se on paljon pahempaa!
— No mitä Herran nimessä se sitte on?
— Niin, Perlan pitää mennä kuninkaankyytiin Rackarkylän kievariin perjantaina.
Silloin valtasi syvä suru koko perheen. He tiesivät kyllä, mitä "kuninkaankyyti" merkitsi. Niityllä käyskenteli Perla ja oli yhtä tietämätön kuin valtioneuvos ennen ylennystään siitä, että hän valjastettaisiin joidenkuiden "valtiovaunujen" eteen. Sillä oli ollut parempi isäntä kuin useimmilla Smoolannin vetojuhdilla siihen aikaan. Se oli täyteläinen ja niskaltaan tukeva, ja ruskeat silmät tirkistelivät veitikkamaisesti isännän Olli Jönsson'in perhettä heidän tuolla tullessaan jokaisella suuri leipäpala kädessä.
— Synti tammalle, ajatteli Olli Jönsson ja kalttasi sen mustaa harjaa. Jos kuitenkin kuningas itse ajaisi Perlalla eivätkä nuo kirotut hoviherrat, niin ehkä hän ostaisi sen ratsastushevoseksi ja antaisi siitä hyvän hinnan.
— Ei se käy päinsä, huomautti renkipoika, sillä Perla on niin pikkunen, ja siten tulisivat kuninkaan jalat roikkumaan maassa hänen ajaessaan.
— Perlarukka, jonka pitää mennä kuningasta kyytiin! sanoi pikku Antti ja antoi sille suuren palan kakkua.
Mutta Perla ei ollut ensinkään suuttuneena, vaan haukkasi leipää aivan tyytyväisenä. Joko se ei ymmärtänyt mitä poika puhui tai oli sen kanssa niin asian laita kuin monen kaksijalkaisen, joka myöskin on ollut "kuninkaan kyydissä", että "leipäpala" virkisti sitä.
Ja aina perjantaihin asti tuli Olli Jönsson joka päivä Perlan luo niitylle tuoden muassaan kapan kauroja, niin ett'ei| tamma yhtään käsittänyt, mikä isännän oli villinnyt.