Kaksi kertaa lähetti hän kaupungin sanomalehteen ylistysrunon tuolle nuorelle (ainoastaan 42 vuotijaalle) kaunottarelle hyvin arvossa pidetyssä Jönssonin seurueessa, johon kuului 6 täysi-ikäistä henkilöä, 5 lasta, koira ja kanarialintu, mutta ensi kerralla pyysi toimitus lupaa "saada liittää nuo kauniit värsyt käsinkirjoitettuun kokoelmaansa", toisella kerralla lupasi se "yksityistä tietä saattaa runon siinä ihaillulle esineelle."
Väliin panivat seminaristit toimeen pieniä kemuja jossain vaatimattomassa vinnikamarissa esikaupungissa. Ompelijattaria, parempien perheiden hienompia palvelusneitejä ja vaatimattomia käsityöläistyttäriä oli naisina. Väliin kuului seuraan joku kaupungin tulitikkutehtaan sorjimmista tyttäristä, mutta siitä oli seurauksena se mauttomuus, että koko huone tuoksahti fosforille kuin jos paha henki tai muuan ruotsalainen runoilija olisi asunut kiellä kuusi kuukautta.
Jouluaikana ja kesällä loisti Sven joka sunnuntai urkulehterillä syntymäpitäjänsä kirkossa. Tytöt olivat aina silloin taittaa niskansa sijoiltaan, ja kun pastori Blomsternack saarnatuolissaan teki suunnitelmia pieniin asemakarttoihin taivaasta, ja puhui "enkelikuoron säestämästä soiton voimasta voittamattomasti virvoittaa mieliä, jotka ovat taistelleet, ja sydämmiä, jotka ovat vuotaneet verta täällä maailmassa", niin silloin eivät lautamiehen tyttäret koskaan voineet kuvitella tuota paikkaa ilman Sveniä jollain pilvellä huoneurkuin vieressä.
Seurakunnan vanha lukkari Pipenqvist oli mies, joka aina oli sopinut ajalleen ja valinnut sopivan ajan kaikkeen. Hän oli tullut maailmaan muutamana sunnuntai-ittapäivänä viiden tienoissa häiritsemättä omaisiaan jumalanpalveluksessa, työssä tai yölevossa, ja nyt lähti hän maailmasta juuri kun Sven Gnällstedt sai taskuunsa lukkarin, urkuri- ja kouluopettajatodistuksensa ja silmäili leipää himoitsevin silmin ympärilleen.
Sinä sunnuntaina, jona Sven kotiseurakuntansa kirkossa teki koenäytöksen, olivat kaikkien silmät, korvat ja kaikki mielet niin kiintyneet Sveniin, ett'ei kukaan kuunnellut pastorin saarnaa, aina lautamiehen emännästä, jolla oli viisi naimatonta tytärtä, pitäjän räätäliin asti, joka ei ymmärtänyt, kuinka hän saisi lainata Sven Gnällstedtin piispankaupungissa tehtyä nuttua sitä tarkastaakseen.
Ja isä istui häpeillen, että hän kerran oli ollut niin typerä ja kiellellyt Sveniä harjoittelemasta soitantoa, ja äiti, hän itki, mutta ymmärrettävästi ne eivät olleet katkeria kyyneliä, vaan sellaista sielun lämpöistä kesäkadetta, joka antaa toivon ja rakkauden suloisten kukkien imeytyä syvemmälle ja kukkia runsaammin äidin sydämmen kasvitarhassa.
Ja tilallisten pojat arvelivat, ett'ei he olleet sinä päivänä tehneet mitään kirkossa, mutta tytöt pitivät, että mitä tahansa Gnällstedt soitti, kuului se aivan kuin häävirsiltä.
Jokaisen äänen vaalissa ja hyvän hinnan lukkaripuustellin siemenviljalle sai hän.
Lautamies kutsui Gnällstedtin todille ja puhui hirveän paheksivasti vanhemmista, jotka ovat voineet olla niin sydämmettömiä, että antavat tyttäriensä mennä naimisiin putipuhtaina. Se olisi sellaista, jota hän, lautamies, tuntonsa mukaan ei voisi tehdä.
Lautamiehen emäntä oli saattaa hänet kipeäksi makealla juustolla ja munakakulla.