Kirkkoväärti pyysi viinikalaasseihin puistoon eikä puolestaan voinut käsittää, että pitäjän säästöpankki ei sen paremmin edistynyt. Itse oli hän kuitenkin pannut sinne talletuksille yhdeksän tuhatta taalaria jokaiselle tyttäristään.
Jos Gnällstedt tahtoisi nähdä kirjoja, niin ovat kaapissa päätyakkunan luona.
Kirkkoväärtin emäntä oli aivan tyrkyttelevä makeisseoituksineen ja vaarainmehuineen.
Ja tytöt sitte, ne hivuttivat ja hankasivat itseään suopalla ja hyvähajusaipualla saadakseen pois ammoniakin lemua hyppysistä, ja sitte pistivät ne sormensa äidin voipannuun lukkarin tullessa hiuksiaan sivelläkseen.
Vanha, köyhä apulainen, joka oli päästänyt ripille Svenin, tarttui häntä kädestä, käski hänen kutsua itseään "setäksi" ja kysyi, eikö hän joskus tahtoisi käydä hänen luonaan hämäröissä hiukan huviksi pelaamassa.
Ja Gnällstedt, hän ainoastaan nauroi ja hymyili ja kumarteli, ja juustoja kokoontui ihmeteltävän suuressa määrässä hänen kyökkinsä hyllylle.
Lopulta alkoi hän tuntemaan tuon käyvän aivan vaikeaksi, sillä hänen vatsansa tuli epäkuntoon tuosta hyvinelämisestä, hän sai vähentää liiviään kerta kerralta, ja kansakouluinspehtori sanoi, että lapset olivat oppineet tavattoman vähän kuluneena lukukautena.
Kuitenkin kului syksy ja talvi, ja muutamana sunnuntaina kevätpuoleen istui tuolla urkurilehterillä pieni, hieno ja suloinen tytär niin lähellä lukkari Gnällstedtiä, että jokainen arveli hiukan kummalliseksi, ett'ei hän pois karkoittanut otusta.
— Mikä naisihminen se oli, joka mulkoili niin Gnällstedtiin tänään lehterillä? kysyi kirkkoväärti sakaristossa.
— Se oli vain minun morsiameni, jonka kanssa minä tein tuttavuutta seminaarissa, vastasi Sven Gnällstedt.